Elämä on näyttänyt jälleen kerran sen surullisimman puolensa :(  Hyvä ystäväni on kokenut äärettömän surullisen menetyksen. Hänen hartaasti toivomansa esikoinen on menehtynyt kohtuun raskausviikolla 35. En voi vieläkään käsittää miten tällaista edes voi tapahtua. Olen itkenyt , valvonut, rukoillut,  toivonut kaiken olevan vain pahaa unta, mutta ikävä kyllä, mikään ei tuo pientä ihmistä enää takaisin. Miten tällä kaikella voi taas olla joku tarkoitus? Miten vanhemmat voivat selvitä näin suuresta surusta? Kaiken piti olla hyvin, kotona kaikki valmiina vauvaa varten, synnytys sovittu käynnistettäväksi kolmen viikon päähän, kaikki niin hyvin, kuin vaan voi olla. Ja seuraavassa hetkessä koko unelma tuhoutuu. Ristiäiset muuttuvat hautajaisiksi. Ystäväni joutui synnyttämään kuolleen lapsensa, oikean vauvan, pienen mustatukkaisen pojan. En voi kuin toivoa heille paljon voimia, ottaa osaa heidän suureen suruunsa. Ymmärtää en tätä voi, enkä tule varmasti koskaan ymmärtämään :(

Voitko taivaan isä äitiä lohduttaa,
pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois?
Voitko isän olkaa taputtaa,
ettei niin kumarassa hän ois?
Kerro heille taivaan isä,
etten ihan vielä ollut valmis tähän maailmaan.
Kerro että jotkut lapset taivaassa niin rakkaita luojalleen on,
ettei heitä malttaisi millään antaa pois.