Heräsin aamulla aikaisin ja tarkoituksena oli käväistä pikaisesti vessassa ja jatkaa unia. Vilkaisin tavoistani poiketen puhelintani ja huomasin ystävältäni tulleen viestin. Virhe. Eipä taas tarvinnut ajatellakaan jatkavansa unia. Luin viestin moneen kertaan ja tietysti vastasin siihen. Odotin sydän satasta hakaten vastausta. Laitoin uuden viestin. Vähän ajan päästä ystäväni soitti. Mutta hänellä ei ollut asiasta mitään uutta kerrottavaa.

Herätin lapset ( neitin ja tukipojat ) aamupalalle ja otin vastaan pariksi tunniksi hoitoon tulleet naapurin tytöt. Ystäväni mies soitti ja kertoi illan tapahtumista tietäen niistä hyvin vähän. Soitin toiselle ystävälleni, joka oli ollut yöllä paikalla. Ei hän vastannut puhelimeen, tietenkään. Kukapa sitä nyt edes valvoisi aamulla tähän aikaan baarireissun jälkeen. Laitoin poikien isälle viestin. Nyt en voi kuin odottaa. Sydän tykyttää melkein ulos rinnasta. Pelottaa. Kauhistuttaa. Itkettää. Enkä voi muuta kuin odottaa, että saan asiasta lisä tietoa joltakin semmoiselta, joka asiasta jotain tietää...

Klo 8.45...Monta puhelua poikien isän kanssa takana. ONNEKSI HÄN ON OLEMASSA!!! Esikoisemme oli laittanut yöllä isälleen viestin. En ymmärrä yhtään mitä tässä on tapahtunut. Tai mitä tässä nyt tapahtuu. Just sain esikoisen puhelimella kiinni. Olin jo varma, ettei hän ole enää elossakaan :( Poikien isä lähtee ajamaan Oulusta tänne, vaikka matkaa on yli 300 kilometriä. Tämä asia selvitetään nyt perinpohjin. Näin hyvin meillä siis menee tänä kauniina syksyisenä lauantai aamuna :(