Syksy on jo pitkällä. Kohta on jo marraskuu.

Tämä syksy on ollut hyvin erilainen aikaisempiin verrattuna. Niin hyvässä, kuin pahassakin.

Pitkän kesäloman jälkeen hoitolapset eivät enää saapuneetkaan meille, vaan minä aloitin opiskelun ja suuntasin koulun penkille. Pari ensimmäistä päivää tutustuimme erilaisiin tietokoneohjelmiin ja netissä tapahtuvaan opiskeluun. Tuli hyvin vahva tunne, että taisin tehdä elämäni pahimman virheeen jättäessäni tutun ja turvallisen perhepäivähoitajan työni. Tietokonehommat ovat minulle täyttä hepreaa. Kolmantena päivänä menin uuteen työpaikkaani, oppisopimuspaikkaan siis ja rakastuin välittömästi. Ja päivä päivältä olen yhä varmempi siitä, että tämä on juuri se ala jota haluan " isona " tehdä.

Tämä opiskelun aloitus vaikutti myös raha-asioihini ja kaikki meni pahemman kerran pieleen. En tiedä onko tästä ulospääsyä.

Muutama viikko sitten koin myös yhden elämääni järkyttäneen lauantai päivän. Ystäväni itsemurhayrityksen.

Tämä ystäväni on laittanut minulle varmaan kymmenen vuoden ajan joka aamu johonkin kellonaikaan " huomenta "- viestin.Tänä kyseisenä lauantaina viestiä ei kuulunut klo 7 mennessä. Eikä klo 8 mennessä. Koko ajan minulla oli outo olo, se tuttu tunne vuosien takaa, että kaikki ei ole hyvin. Yhdeksältä laitoin hänelle itse viestin, jossa toivotin hyvät huomenet ja kysyin onhan kaikki ok? Ei vastausta. Yritin soittaa. Monta kertaa. Ei vastausta. Klo 11 jälkeen soitin hätäkeskukseen ja kerroin huoleni. Pyysin, että joku kävisi katsomassa tilannetta. Sain kuitenkin vastaukseksi, että minun täytyy ensin käydä siellä itse. Niimpä kiskoin päivävaatteet päälleni ja lähdin matkaan. Perille saavuttuani kiinnitin heti huomiota kiinni oleviin sälekaihtimiin. Juoksin ovelle, joka oli lukossa. Soitin ovikelloa ainakin sata kertaa ja koputin samalla. Minut valtasi karmiva olotila. Juoksin ympäri taloa koputellen korkealla oleviin ikkunoihin. Kiipesin palotikkaita, että olisin jostain nähnyt sisälle. Menin uudestaan ovelle ja soitin taas ovikelloa sen sata kertaa ja lähdin taas kiertämään taloa. Tässä vaiheessa olin jo varma, että myöhästyin. Etupihalle juostessani huomasin, että ulko-ovi heilui sepposen selällään. Juoksin ovelle ja näin ystäväni kulkevan poispäin ovelta. Huusin, että Luojan kiitos sinä olet siinä ja muuta en muista. Ystäväni käveli pitkin seiniä ja jalat meinasivat monta kertaa pettää alta. Raahasin hänet keittiöön istumaan ja jatkoin huutamistani. " Miksi et vastannut puhelimeen? Arvaa olinko huolissani? Mitä sinä olet ottanut??? " Sain sopertelevasta puheesta selvää, että hän väitti juoneensa viinaa. Viina ei haissut. Kiersin taloa etsien tyhjiä viinapulloja, tutkin jopa roskikset, mutta yhtään pulloa ei löytynyt. Sitten silmiini osui pöydällä lojuneet dosetit. Kolme kappaletta. Kaikki tyhjiä. Raahasin ystäväni olohuoneeseen ja istutin hänet sängyn reunalle. Näin pöydällä jäähyväiskirjeen. Luin sitä kädet täristen. Siinä hän jätti hyvästit lapselleen, minun kummitytölleni. Hänen äidilleen, minun siskolleni. Minulle. Ja vielä jollekin muulle ystävälleen. Toiselle paperille oli suunniteltu hautajaiset. Virsineen. Soitin hätäkeskukseen. Ambulanssi tuli nopeasti. Kaikki tuntui kuin unelta. Pahalta sellaiselta. Ensihoitajat tekivät jotain kokeita ja kantoivat ystäväni ambulanssiin. Ystäväni oli tajuissaan ja puhui koko ajan. Minulle sanottiin, että he lähtevät kohta ajelemaan sairaalaan, kunhan tekevät valmistelut ambulanssissa ja niin ambulanssin ovi sulkeutui.

Poltin tupakan. Ehkä toisenkin. Kävin sammuttelemassa valot ystäväni asunnosta ja tarkastin, ettei mitkään sähkölaitteet olleet päällä. Suljin oven. Kävelin hiljaa kohti autoani, jonka siinä kaikessa hässäkässä kuitenkin älysin siirtää pois ambulanssin tieltä. Näin paloauton, joka ajoi kovaa vauhtia vilkut ja pillit päällä. Ajattelin, että jollakin muullakin on ollut kamala aamupäivä. Paloauto kuitenkin saapui kohta ystäväni pihaan ja autosta juoksi kolme miestä kohti ambulanssia. Huusin, että elääkö ystäväni vielä? Vastaus kuului kuin jostain satojen kilometrien päästä " Emme tiedä ". Nojasin pihalla olevaan isoon jäteastiaan ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Kohta yksi palomiehistä tuli luokseni ja kertoi, että oli tarvittu lisää henkilökuntaa pitämään yllä ystäväni elintoimintoja matkalla sairaalaan. Hän kysyi vielä, että pärjäänkö minä? No, mitäpä siinä muutakaan voi. Pakkohan se oli pärjätä. Ambulanssi lähti pihasta pillit päällä kohti sairaalaa.

Kotona soitin siskolleni. Puhuimme tapahtuneesta ja kaikki tuntui hyvin epäuskottavalta. Pelottavalta. Siskoni sai sairaalasta tietää, että ystäväni oli viety teholle, munuaiset vaurioituneet ja hän oli dialyysissa. Kaikki elintoiminnot olivat pysähtyneet ambulanssissa ja ystäväni oli jouduttu elvyttämään. Illan mittaan hän meni tajuttomaksi. Tilanne näytti huonolta.

Yö oli kamala. Nukuin yllättävän paljon, mutta elin koko ajan tuota aamupäivää unessani. Mietin, että miksi en mennyt jo aikaisemmin katsomaan, koska " se tunne " oli niin voimakas. Olin varma, ettei kaikki ole hyvin. Miksi odotin ja odotin. Entä jos minun odotukseni koitui hänen kohtalokseen? Siskoni kertoi lääkäreiden sanoneen, että korkeintaan tunnin ystäväni olisi pysynyt hengissä ilman apua. Miksi en siis mennyt aikaisemmin? Miksi, miksi, miksi???

Aamulla tilanne oli kuitenkin muuttunut paremmaksi. Ystäväni oli herännyt ja dialyysi oli auttanut poistamaan valtavia lääkemääriä hänen kehostaan. Rukouksiini oli vastattu. Minä ennätin sittenkin ajoissa.

Nyt ystäväni on jo palannut takaisin kotiinsa. Pelko on läsnä useita kertoja päivässä. Mietin miten hän voi. Tuleeko tällainen tilanne uudestaan ja jos, niin ennättääkö joku silloin apuun. En pysty ottamaan vastuuta ystäväni tekemisistä. Enkä elämästä. En pysty pitämään häntä hengissä, jos hän ei sitä halua. Voin vaan toivoa ja rukoilla, että hän saa tarvitsemansa avun ja elämänsä takaisin raiteilleen.