Kumpa elämä olisi vielä yhtä helppoa, kuin oli lapsena. "Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku". Ja lopputuloksella ei ollut mitään väliä, aina oltiin yhtä iloisia, tulipa mitä tahansa. Kriisiryhmän viimeisessä luvussa oli hyvä lause " Voisimme verrata tätä prosessia hiekkalinnan rakentamiseen meren rannalla. Rakennamme toivoa kuin hiekkalinnaa rannalle. Juuri kun se on valmistumassa, tulevat vellovat ahdistukset nousuveden muodossa ja huuhtovat linnan pois. Sitten hiekkalinna rakennetaan ylemmäs rannalle, mutta ei vieläkään riittävän ylös nousuvedeltä." Tuntuu niin tutulta. Aina kun saan elämäni edes vähän parempaan tilaan, kaikki sortuu päälle. Elän tällä hetkellä elämääni jälleen kerran siinä samassa löysässä hirressä, kuin tasan vuosi sitten toisen poikani takia. Silloin hajosin. Vajosin niin syvälle, etten enää edes halunnut nousta. Nousin kuitenkin. Soitin lukuisia puheluita, poliisista lähtien. Etsin tietoa. Etsin apua. Halusin tietää totuuden, vaikka se sattuisi kuinka kovaa. Nyt se sama on jälleen edessäni. Ainoana erona se, etten enää halua tietää totuutta. Haluan elää siinä uskossa, että kaikki on hyvin. En yksinkertaisesti jaksa kohdata sitä tilannetta, mitä totuus voi eteeni tuoda. Haluan painaa tämän asian maan alle. Unohtaa. Käpertyä pilvilinnoihin ja uskotella itselleni, ettei kukaan ole edes kertonut minulle tästä julmasta asiasta. En halua olla järkevä ja oikein toimiva äiti. En jaksa olla osa tätä asiaa.

Mutta en voi toimia niin. En voi ummistaa silmiäni, vaikka kuinka haluaisin. Joku sisimmässäni huutaa, että minun on oltava vastuullinen vanhempi. Mutta olenko minä? Muistan poikien lapsuudesta monta epätoivoista hetkeä. Ongelmat olivat pieniä..."Mitä pienempi lapsi, sitä pienemmät murheet". Niimpä. Muistan aina erään illan, kun tunsin olevani ihan loppu. Istuin poikien huoneen lattialla ja itkin. Itkin ääneen ja lohduttomasti. Pojat istuivat ensin sängyissään vain katsellen minua. Itkevää äitiään. Mutta he tulivat pian luokseni, kömpivät kainalooni ja syliini ja itkimme yhdessä. Silloin uskoin kaiken järjestyvän. Uskoin, ettei meitä kohtaisi enää mitkään huolet ja murheet. Me selviäisimme yhdessä. Hah! Voi miten väärässä olinkaan, jälleen kerran. Alku viikolla tyttöni ja yksi hoitolapseni repivät ison kasan meidän lastenkirjoja. Pimahdin täysin. Keräsin joka ainoan lastenkirjan jätesäkkiin ja työnsin ne kaappiin. Illalla lapseni sanoi itku kurkussa, että "äiti, minua harmittaa kamalasti, kun ei ole enää kirjoja. Ei edes sitä isoa kirjaa." Se on hänen lempikirjansa ja sitä luetaan useita kertoja päivässä. Tai luettiin. Kyyneleet silmissä sanoin vaan, että voi, voi, nyt ei ole enää sitäkään kirjaa. Nukkumaan mentiin ilman iltasatua. Ja seuraavan päivän päiväunisatua. Toimiiko vastuullinen vanhempi näin? En tiedä. Ei tämä ainakaan omaa oloani ole hyväksi tehnyt. Tunnen olevani hirviö. Hirviö äidin vaatteissa. Eilen annoin jo vähän periksi. En ottanut edelleenkään esiin lapseni rakastamia satukirjoja, mutta luin kuitenkin unisadut Peppi Pitkätossu-kirjasta. Lapseni oli ikionnellinen, vaikka kaipasi edelleen omia kirjojaan.Mutta satukirjojen puute on tässä tilanteessa hyvin pieni murhe. Kumpa meillä ei olisikaan muita huolia, kuin nuo kirjat. Mutta meillä on. Minulla on. Olen niin yksin. Jälleen kerran. En tiedä mitä teen tai kenen puoleen käännyn. En kai kenenkään. Kannan taakkani jälleen kerran yksin. Onhan minulla tietysti rakastava äiti ja ihanat ystäväni ja sisarukseni, mutta onhan heilläkin omat huolensa. Milloin tämä kaikki oikein päättyy? Milloin saan elää edes hetken ilman tätä ahdistavaa tuskaa? Voinko edes joskus saada olla onnellinen? Niin, että myös läheiseni ovat onnellisia. En tiedä. Ei kai sitä tiedä kukaan muukaan. Nyt vaan täytyisi löytää voimat kohdata totuus...