Ulkona paukkuu ties monettako päivää lähes -30 asteen pakkanen. Muutamana päivänä mittari näytti ihan siedettäviä lukemia ja saimme samalla nauttia lumen tulosta, mutta nyt on taas menty aivan hurjissa lukemissa. Autot joutuvat todella koville, samoin hermot, kun ei pääse lasten kanssa ulkoilemaan. Mutta näillehän me ei mitään voida.

Olen jälleen ylityövapailla. On ollut aikaa miettiä elämän suuria asioita. Tulevaisuutta. Siinä on monta pelottavaa, huolta aiheuttavaa ajatusta. Koti. Maailman tärkein ja rakkain paikka. Vai onko? Onko meidän oikeasti hyvä olla täällä? Kotona. Koti on minulle äärettömän rakas. Reilut kolme ja puoli vuotta sitten, kun muutimme tähän nykyiseen ihanaan kotiimme, tuntui tämä lähes heti oikealta kodilta. Juuri meille tarkoitetulta kodilta. Ihana takkatuli. Iso piha. Autotalli, jossa niin mies kuin pojatkin saivat vapaasti puuhailla. Iso toimiva keittiö. Jokaiselle omahuone. Puusauna.Iso muhkea kuusiaita. Oma rauha. Lista olisi lähes loputon. Koti oli maailmani turvallisin paikka. Täällä minun oli hyvä olla. Tämä oli turvapaikkani julmalta maailmalta. Tänne syntyi pieni rakas tyttömme. Elämä oli täydellistä. Täällä vietimme nuoremman poikani rippijuhlia. Täällä itkin lohduttomasti epätietoisuutta ja elämän julmuutta vanhemman poikani sairastuessa. Täällä. Kotona.

Ajallisesti tuo 3,5 vuotta on lyhyt aika elämässä, tuo aika kuitenkin pitää sisällään paljon isoja asioita, paljon hyvää, mutta myös suunnattoman paljon surua, pelkoa, ahdistusta ja tuskaa. Sitä elettyä elämää. Elämä on murjonut lähes joka suunnalta, mutta koti on aina ollut suojani. Täällä on naurettu monet naurut, itketty lukematon määrä kyyneleitä. Täällä. Kotona.

Nuoremmalla pojallani on keuhkokuume. Sitä edelsi lähes kuukauden kestänyt flunssa. Miksi hän sairastaa nykyään niin paljon? Ja miksi flunssat kestävät niin kauan? Itse kärsin edelleen oudoista oireista. Välillä ne ovat poissa lähes kokonaan, välillä en pysty kunnolla selviytymään edes päivän normaaleista asioista. Mikä minua vaivaa? Onko tämä kaikki rakkaan kotimme syytä? Entä jos kotimme ei olekaan niin hyvä mitä luulen? Voi kumpa olisin väärässä. Kumpa kaikki nämä pelot ja ajatukset, jotka päässäni risteilevät, olisivat vain lukuisten lehti - ja netti kirjoitusten aikaan saamaa. Oman pään tuottamaa mielikuvitusta. Kurjia yhteensattumia. Kumpa näille kaikille löytyisi joku muu selitys. Ei se pahin. En tiedä mistä voimat siihen taisteluun enää löytyisivät...

Toinen mieltäni vaivaava asia on mieheni ja meidän parisuhde. Jälleen kerran. Niin paljon on muuttunut viime vuosina, jopa viime kuukausina ja viikkoina. Ehkä liiankin paljon. Kenties jopa peruuttamattomasti. Tuntuu kuin olisin ilmaa. Jokin kodin hengetär, tai jopa orja. Ruuanlaittaja, pyykinpesijä, siivooja, kodista huolehtija, ilman mitään arvostusta. Miksi parisuhteemme muuttui näin rajusti, kun vihdoin saimme elämäämme tuon maailman ihanimman kikkarapään? Kaikkien niiden tuskallisten vuosien jälkeen. Hänen piti olla se " puuttuva palanen", meidän " rakkauden hedelmämme " , joka vihdoin sitoisi meidän lopullisesti yhteen hurmaavalla olemassa olollaan. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut, ei ainakaan niin kuin minä halusin, uskoin ja kuvittelin. Hänestä tuli mieheni elämän tärkein ihminen, hänestä tuli minun elämäni tärkein ihminen, tietysti poikieni rinnalla. Ja niinhän sen pitää mennäkin.. Mutta mitä meille tapahtui? Ja mitä meille on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana? Miksi mieheni käyttäytyy minua kohtaan niin kuin käyttäytyy? Vihaakohan hän minua? Kumpa tietäisin vastauksen...

Ja jälleen on hyvä päättää tämä pohdiskelu Yön biisiin...

näinä öinä mieli matkustaa,
se kulkee missä tahtoo,
mä päättää en saa polkujaan
vaan joudun valvomaan ja matkaseuranaan,
mä nähdä valveunta saan.

näinä öinä melska hellittää,
on kotvan kaikki selvää,
ja kumman helppo ymmärtää
sä lepäät vierelläin,
kun käännyn sua päin, mä hetken aikaa vaistoan,
sä jaat tän saman maailman

niin särkyvää on onni tää, niin mitättömästä voi kaikki sirpaleiksi sälähtää.
niin särkyvää, kun meitä kehoitettiin rakkaudesta huolta pitämään
en voinut ymmärtää se kuinka helppoa niin on särkeäkään, mitä meille silloin jää

näistä öistä voimani mä saan,
sen minkä kruunu vaatii,
ja markkinoilla tarvitaan
kun itku auta ei,
ja jatkettava ois, taas tehdä taksvärkkinsä pois,
kun luja olevansa sois.