Ulkona sataa lunta. Suuria valkoisia hiutaleita. Maa on jo ihan valkoinen. Näyttää kauniilta, ihan kuin unelmien jouluaamulta. No, tähän vuodenaikaan se ei tietenkään ole niin ihanaa, mutta ei se haittaakaan. Kyllä se kevät sieltä vielä takaisin tulee ja toivottavasti myös kesä. Tänään on nuoremman poikani syntymäpäivät. Hän täyttää jo 17 vuotta ja on jo ihan kohta aikuinen, täysi-ikäinen. Viikonloppuna vietimme hänen syntymäpäiviään ystävien ja perheen kesken. Oli kivat juhlat. Hyvää syntymäpäivää rakas lapseni <3

Myös tukilapset viettivät viikonloppua kanssamme. Meillä oli mukavaa yhdessä. Ulkoilimme, leivoimme, kuvasimme erilaisia videopätkiä, juttelimme niitä näitä, saunoimme, kävimme ystäväni lasten synttäreille ja nauroimme paljon. Lasten puheet kuitenkin herättivät huoleni, jälleen kerran. Voi kumpa noilla pikkuisilla olisi helpompi elämä. Voi kumpa pystyisin tekemään vielä enemmän heidän hyvinvointinsa eteen. Tukiperheenä toimiminen on äärettömän ihanaa, mutta myös raskasta. Tämä huoli ja suru heidän elämästään tekee myös minut surulliseksi. Tänään edessä on raskas puhelu sosiaalitoimiston työntekijän kanssa.

Mieheni kanssa kävimme eräänä päivänä pitkän keskustelun. Ja kerrankin ihan hyvässä hengessä. Minä puhuin ja mies lähinnä kuunteli. Mietimme sitäkin vaihtoehtoa, että alkaisin etsiä itselleni ja lapsilleni uutta kotia. Puhuimme neitin hoitojärjestelyistä, mikäli me muuttaisimme pois. Puhuimme ystävällisesti lainkaan riitelemättä. En osaa sanoa tulimmeko johonkin päätökseen, mutta kyllä keskustelu ainakin puhdisti ilmaa. Pois muuttokin tuntuu todella raskaalta ajatukselta. Pitäisi aloittaa kaikki alusta, uudessa ja vieraassa kodissa. Ja mistä sen kodin löytää? Paikkakuntamme kunnalliset vuokra-asunnot ovat todella huonossa kunnossa, ainakin sisäilmaltaan. Hometta löytyy varmasti enemmän kuin homejuustosta :) Yksityisiä vuokrakolmioita on vain vähän saatavilla. En tiedä miten tässä käy. Aika näyttää. Ehkä saamme vielä asiat kuntoon niin, että voimme jatkaa asumista saman katon alla. Ehkä jatkamme näin, vaikka asiat eivät korjaantuisikaan. Ehkä muutamme erilleen vasta neitinkin ollessa jo huomattavasti vanhempi. En tiedä. En tiedä. En tiedä.

Viikonloppuna tuli myös surullisia uutisia. Läheinen kaverini löytyi kuolleena kotinsa lattialta :( Hän oli jo kolmas kaverini, joka kuoli yllättäen tämän alkuvuoden aikana. Toivottavasti hän oli viimeinen. Olimme tekemisissä aika paljon. Hänellä oli useita sairauksia, joten avustin häntä mm. kauppa- ja apteekkiasioissa. Hänen sairautensa eivät kuitenkaan olleet sellaisia, että niihin olisi voinut kuolla. Niin kuitenkin kävi ja olen todella surullinen hänen poismenostaan :( Elämässä ei kyllä koskaan tiedä milloin koittaa se viimeinen päivä :( Lepää rauhassa, ystäväni <3

Neiti on alkanut kysyä päivittäin, että " Äiti, kuka mua rakastaa? " Vastaan tietysti aina, että minä rakastan sinua. Nyt hän ei enää tyydy siihen, vaan saan luetella monta muutakin " rakastajaa "...Isi, isot veljet, mummo, ukki...Eilen hän sitten kysyi, että " Harmittaako sinua äiti, kun sinua ei rakasta kuin yksi ihminen maailmassa? " Mietin hetken ja kysyin ensin, että kukas se yksi ihminen on? Neiti takertui kaulaani, rutisti kovaa ja sanoi " minä tietysti! ". Ei, ei minua harmita yhtään <3