Mitähän sekin tarkoittaa? Onko jollakin ihmisellä sellainen? Olisiko se edes mahdollista? Tai edes mukavaa? En tiedä, mutta sen tiedän, että minun elämäni voisi edes joskus olla vähän helpompaa :(

Takana jälleen kerran rankka viikko. Huolia ja murheita. Väärin laskettuja palkkoja. Helvetillisiä työpäiviä. Itkua ja ahdistusta. Voisiko elämä siis joskus näyttää sen helpomman puolensa? Vaikka edes muutaman päivän ajan?

Yksi pahimmista painajaisistani on viimeisen puolen vuoden aikana ollut se, että vanhin poikani haluaa lopettaa koulun. No, olipa yllätys, että sekin painajainen kävi tällä viikolla toteen :( En osannut suhtautua asiaan yhtään viisaan vanhemman tavoin. Sanoin törkeyksiä. En haukkunut tai mitään sellaista, mutta sanoin asioita jotka olisi voinut jättää sanomatta. Kadun sanojani, mutta ikävä kyllä niitä ei voi pyyhkiä pois. Olen ollut ihan hajalla tämän asian kanssa. Olen yrittänyt saada ajatuksiani ja lapseni elämää jonkinlaiseen järjestykseen. Huonolta näyttää. En missään nimessä halua hänen jäävän kotiin makaamaan. Ei, se vaihtoehto ei ole hyvä. Toinen vaihtoehto olisi työelämä. Joopa joo, varmaan on työnantajia ihan jonoksi asti nuorelle, jolla koulutkin jäi käymättä. Seuraava vaihtoehto olisi alan vaihto. Mutta ei hän tiedä mikä ala häntä kiinnostaa. Tällä hetkellä ei ilmeisesti mikään. Huokaus. Viimeinen vaihtoehto on starttipaja. Viimeinen oljenkorsi johon MINÄ voin tarttua. Oljenkorsi joka voi antaa MINULLE edes jonkinlaisen mielenrauhan. Onko se hyvä vaihtoehto sitten lapselleni? En tiedä. Mutta muutakaan toivoa ei ole. Olin jo vähän saanut mieleni paremmaksi tuon pajan ansiosta, kunnes tänään taas minut pudotettiin maan tasalle. Tai pohjamutiin asti. Sain puhelun yhdeltä niistä pajan vetäjistä ja hän sanoi, ettei pajalle oteta nuoria, jotka keskeyttävät koulunsa päästäkseen pajalle. Voi itku. Olisi pitänyt jättää vastaamatta siihen puheluun. Olisin saanut edes rauhan maanantaille asti, jolloin on palaveri koululla ja sinne tulevat myös nämä pajan ihmiset. Tuo puhelu sai taas palan nousemaan kurkkuuni ja se kamala ahdistus, kuristava tunne, saapui jälleen vieraakseni :(  Huokaus. Muuta en osaa sanoa. Kyyneleet valuvat poskilleni vähän väliä. En jaksa olla hyvällä tuulella. Neitikin kiristää hermojani ennen näkemättömällä tavalla. Raivostun pienimmästäkin asiasta. En halua lapseni elämän menevän pilalle jo näin nuorena. Mutta mitä voin tehdä? En voi häntä pakottaakaan koulunpenkille. Vai voinko? Jos joka aamu repisin hänet väkisin ylös, pukisin vaatteet päälle, raahaisin autoon, ajaisin kouluun ja istuisin parkissa koko päivän, että voisin aina napata hänet kiinni, jos hän yrittäisi karata. Ei kuulosta kovin hyvältä idealta.

Työnteko on ollut koko viikon yhtä pakko pullaa. Ryhmässäni on yksi haastava lapsi ja en vaan ole jaksanut tällä viikolla olla täysillä tässä mukana. Se lapsi on saanut minut raivon partaalle. Tänään erityislastentarhanopettaja oli luonani seuraamassa tätä lasta ja tulee jälleen ensi viikolla. Kumpa saisin voimani takaisin siihen mennessä. Tai edes kiinnostukseni tähän työhön. Nyt se ei kiinnosta pätkääkään :(

Yksi tiukka paikka olisi vielä edessä. Paha sekin. Todella paha. Pitäisi kertoa miehelleni tuosta lapseni koulun lopettamisesta. Voi voi. Siitä ei tule mukavaa keskustelua. Puhun huomenna. En jaksa vielä tänään. Vaikka pitäisi, tiedän.

Ja kaikki tämä kamala stressaaminen on jälleen kerran tuonut elämääni sen inhottavan kroonisen urtikarian, nokkosihottuman, tai millä nimellä sitä kutsutaankaan. Viimeksi se puhkesi noiden lapsettomuushoitojen aikana ja lääkäri ei löytänyt mitään muuta syytä, kuin äärettömän suuri stressi. Pääsin lääkkeistä eroon raskausaikana, nyt en varmaan pääse enää koskaan :(

Joten voisiko joku antaa minulle edes palan helppoa elämää? Tai edes kertoa mitä se tarkoittaa?