Ihana auringonpaiste jo näin heti aamusta. Pakkasta tosin -10 astetta, mutta kyllä se siitä taas päivällä lämpenee. Ihania ilmoja käydä vaunulenkillä ja neitin kanssa vielä viimeisiä pulkka-ajeluja omalla pihatiellä. Muualla tiet alkaa olla jo sulana, joten sinne ei enää pulkalla pääse. On siis kevät, ihan oikeasti.

Pääsiäistä ollaan vietetty  kotona oman perheen kanssa. Syöty hyvää ruokaa ja paljon suklaamunia ( Kiitos mummolle ja ukille :) ) Lauantaina oltiin vauvauinnissa, kivaa oli ja taas opeteltiin uusi sukellus, torpedosukellus ja hyvin onnistui. Silloin myös ystäväni kävi vierailulla lastensa kanssa. Samoin eilen neitin kummi, minun hyvä ystäväni, lastensa kanssa. Ihanaa, kun kaverit käyvät meillä, olen itse niin huono/laiska lähtemään. En oikeastaan kyläile muualla, kun omien vanhempieni luona. Sinne on aina ihana mennä. Tyttö tykkää tosi paljon muiden lasten seurasta, se on helpotus ajatellen pian koittavaa työhönpaluutani.

Pääsiäisenä siirrettiin myös kelloja, voi kääk, mä en tykkää siitä hommasta sitten yhtään. Itsellänikin menee useita päiviä päästessä takaisin rytmiin, lapsista puhumattakaan. Mutta tätä kellonsiirtoa minä oikeastaan vähän jo odottelin. Luovuttiin nimittäin vihdoinkin neitin aamu-unista :) Ja ainakin eilinen meni hyvin, toivottavasti sama tahti jatkuu myös tänään.

Tuolla tuo pikkuinen myyrä nyt möyrii hyväntuulisena lattialla. Isänsä yrittää saada telkkaria näkymään ( Jo kaksi yötä on mennyt ihan päin seiniä, kun telkkarit on yhtäkkiä lakanneet toimimasta, siis ainakin kaksi telkkaria yhtäaikaa, joten ehkä se vika on jossain noissa johdoissa ja yöllä kun mä valvon, niin ei toiveitakaan päästä uneen ilman telkkaria :/ ) ja neitihän on oikein mielellään mukana kaikissa korjaushommissa.

Ryömiminen sujuu jo hienosti ja todella vauhdikkaasti. Kissojen perässä on kiva kiitää pitkin lattiaa ja kaikki mihin ei saisi mennä, kiinnostaa kovasti. Sähköjohdot, kissanruuat, pistorasiat ja vetolaatikot. Konttausasennossa neiti heijaa kuitenkin vähänväliä, kesken matkan. Muutaman "konttausaskeleen" on jo osannut ottaa, mutta ei vielä sen enempää.

Tyttö on myös hurjan kova "puhumaan", siis ihan kokoajan äänessä. Nytkin kuuluu iloinen kajerrus tuolta seläntakaa :)

Ja tein mitä jotain pelottavaakin viime viikolla...Hui :/ Nimittäin soitin sairaalamme IVF-hoitajalle. En tiedä mikä viiraus se oli, mutta jotenkin vaan tuli sellainen olo, että haluan tietää mitä niille pakkasessa oleville huurukeijuille kuuluu. Siis miten ne on pakastettu, minkälaatuisia ne ovat ( vaikka tämähän kerrottiin jo pakastettaessa ) ja olisiko niillä edes realistisia mahdollisuuksia selvitä sulatuksesta.

Kaikki oli hyvin, mutta ei siitä puhelusta kovin hyvä olo tullut. Iski nimittäin paniikki, pelko ja pakokauhu. Tuli sellanen fiilis, et EI, tällaiset puhelut eivät kuulu enää minulle. Minulla on nyt kaikki mitä ikinä olen halunnut. Miksi kiusaisin itseäni vielä haaveilemalla jostain niin suuresta asiasta? Nyt saa tuo aihe jäädä unholaan, ainakin hetkeksi...