Eipä tullut taas viime yönä juurikaan nukuttua. Eihän se tietysti mitään uutta ole, mutta voin sanoa, että edessä on pitkät puolitoista viikkoa jos unet ovat viime yön kaltaisia ja en uskalla edes ajatella mitä ne sitten ovat, mikäli uutiset ovat huonoja :(

Laitoin illalla pikkuveljelleni pari viestiä. Aamuun mennessä en ollut saanut häneltä mitään vastausta ja pelkäsin jo pahinta. Ennätin oikeasti miettiä jo kaikkea kamalaa. Olen niin huolissani, ettei mitään järkeä. Voi kun pystyisin tekemään jotain. Jotain mikä helpottaisi hänen oloaan. Voi kun pystyisin auttamaan edes jotenkin. Mutta hän ei halua apua. Ei minulta, eikä keneltäkään muultakaan. Voi kumpa tämä painajainen päättyisi onnellisesti.

Puhuin illalla myös siskoni kanssa puhelimessa. Hän kertoi täysi-ikäisen poikansa aiheuttamasta huolesta. Kuulosti niin tutulta. Liiankin tutulta. Olen soittanut hänelle samanlaisia puheluita useasti. Auttaa en osannut. Tietenkään.

Puhuimme myös menneisyyden virheistä. Vääränlaisesta elämäntyylistä. Puhuimme alkoholin käytöstä. Olemme siskoni kanssa olleet lähes yhtä kauan ilman alkoholia, reilut kahdeksan vuotta. Siskoni kantaa mukanaan raskaita muistoja niiltä ajoilta, kun hän vielä kävi baareissa ja käytti alkoholia. Ne asiat nousevat aika ajoin pintaan ja aiheuttavat hänelle suurta tuskaa ja ahdistusta. Nyt on taas se hetki.

En tiedä auttaako vanhojen asioiden puinti mitään tai ketään, mutta minkäs teet, kun ne vaan välillä nousevat pintaan.

Haluaisin auttaa ja lohduttaa myös siskoani. Mutta ei siihen taida kukaan pystyä. Elettyä elämää ei voi muuttaa ja vaikeidenkin asioiden kanssa on vaan elettävä.

Voihan elämä jälleen kerran. Mistähän sitä saisi voimia tarpoa tämän raskaan vaiheen läpi? Ja miten tässä voi edes itse pysyä järjissään? En tiedä. Yllättäin.

Olo on jotenkin sekava. Kuin leijuisi jossain usvassa. Kuin joku puristaisi kovaa rinnasta. Tai meinaisi hukkua ja yrittäisi kiskoa itseään viimeisillä voimilla takaisin rannalle. Elämä ei kohtele silkkihansikkain. Taaskaan. 

Syvälle sydämeen sattuu...