Taas mä olen tehnyt itselleni uuden diagnoosin.Paniikkihäiriö.Voi vittu.Mullako?En hyväksy  enää tätä elämääni!Minä,joka rakastan ihmisten ilmoilla liikkumista ja "tykkään olla keskipisteenä".Minä,jolle kaupassa lorviminenkin on ennen ollut terapeuttista ja ihanaa.Tää on niin väärin!!!

"Diagnoosi" syntyi tässä parin viime päivän aikana.Eilen työpäivän jälkeen piti lähteä kauppaan.Ja se oli ylitsepääsemättömän vaikeaa.Kävelin huoneesta toiseen,ikkunasta ikkunaan,mietin kuka voisi käydä mun puolesta kaupassa ( mies iltavuorossa) mietin voitaisiinko olla syömättä.Pakko oli kuitenkin lähteä.Kaupassa selvisin ihan hyvin,ajattelin, et mikä lie väliaikainen mielenhäiriö.Mutta tänä aamuna lähdin kirpparille,ihan hyvin pääsin ovesta,mutta kirppikselle päästyäni kurkkua alkoi kuristaa,rintaa puristaa,sydän hakkasi hurjasti.En nähnyt mitään myytäviä tuotteita,etsin vaan kuumeisesti jotain tuttua ihmistä,jonka seuraan voisin liittyä,ettei tarvitsisi kulkea yksin.En löytänyt ketään,joten syöksyin ulos koko parkkihallista,jossa kirppis siis oli.Minä rakastan kirppiksiä,olin odottanut tätäkin tapahtumaa jo kauan.Menin tiimariin,ahdistus oli poissa.Vielä lapsen jalistalkoot,kaikki ihan ok.Mutta mitä ihmettä minulle on tapahtumassa???Onko tämä kaikki kuitenkin ollut liian raskasta?Olenko työntänyt suurimman tuskan pois,hautonut sisälleni,ja nyt se kostautuu näin?

En kestä jos elämäni muuttuu taas kurjempaan suuntaan,en kestä,jos kaupassa käynnistäkin tulee painajainen.En kestä,jos koti on ainoa paikka jossa voin olla.En yksinkertaisesti kestä tätä enää.