Ja sitten se alkaa.Viimeinen hoito.Viimeiset piikit.Viimeinen punktio.Viimeiset piinat.Viimeinen yritys saada mieheni kanssa yhteinen lapsi.Hui.Ajatus pelottaa,vaikka tuntuu se myös hyvältä.Saada tämä kaikki päätökseen.Luojan kiitos,että pääni on viimemetreillä kääntynyt tälle kannalle,enkä tosiaan enää haaveile,että olisimme hoitojen alkutaipaleella.Nyt tämä kaikki on ( ehkä ) helpompi kestää ja ottaa vastaan se mitä annetaan ( tai ei anneta ). Silti olo on jotenkin outo.Luulen,että kuitenkin jossain tuolla syvällä sielun sopukoissa kytee se kamala pelko,että miten meidän käy,jos vauvaa ei tule.Miten minä selviän ja entäpä mies,jolla ei lapsia ole? Minusta on tullut pirun äkänen akka,mielialat heittelee pahemmin,kuin vuoristoradassa,välillä oon ihan sairaan hyvällä tuulella ja yhtäkkiä koko elämä musertuu tai iskee raivokohtaus Olenkin jo miettinyt,että onko nämä oireet niitä vaihdevuosiin kuuluvia? Voihan apua!!! Käyttäydyn välillä miestäni kohtaan ihan samallalailla,kuin uhmaikäinen hoitolapsi tai oma murkkuikäinen,ei voi kuin sääliä mies parkaa

Mutta näillähän sitä eteenpäin mennään ja jos tästä hoitorumbasta jää käteen vain varhaiset vaihdevuodet,niin innolla odotan zumenon-nappeja ( eiks niitä popsita myös vaihdevuosiin?? ) Ne teki mulle ihan taivaallisen huipun fiiliksen ja olin aina vaan hyvällä tuulella ja positiivisella mielellä.Joten joulupukki voi sit tuoda ison kasan noita pillereitä,jos marraskuussa romahdetaan taas pohjalle

Joo,soitto polille eilen vahvisti mun jo itse tekemäni hoitosuunnitelman.Elikkäs eka ultra 2.11.ja jos kaikki hyvin,alkaa sinä päivänä piikit.Gonal-F.Uusi tuttavuus sekin,joten jännitystä riittää.Punktio sit viikolla 46

Niitä odotellessa normielo raivokohtauksineen jatkuu...