Eipä ole vuosi alkanut kovinkaan hienoissa merkeissä. Tuntuu, että voimat ovat taas ihan lopussa. Päätä särkee joka päivä, öisin en saa nukuttua kuin muutaman tunnin. Olen niin väsynyt ja pettynyt elämääni. Eikö tästä ahdingosta ole mitään ulospääsyä? Välillä itken paljon, mutta sekään ei auta enää yhtään. Suljen puhelimen tai ainakin laitan sen äänettömälle työpäivän päätyttyä, en jaksa olla tavattavissa. Eilen koetin olla reipas. Soitin ystävälleni, mutta ei hän vastannut puhelimeen. Jo se oli kova kolaus.Soitin toiselle ystävälleni, jonka kanssa emme ole olleet juurikaan tekemisissä sen jälkeen, kun paniikkikohtaukset alkoivat ja en itse jaksanut pitää juuri kehenkään yhteyttä. Hänen kanssaan puhuimme pitkään. Oli ihanaa kuulla normaaleja asioita, hän kertoi käyneensä ostamassa alusvaatteita. Sitä kai normaalit ihmiset tekevät. Puhelu oli hyvä, kunnes se kääntyi lasteni isään. Sain taas kuulla pelottavia asioita. Asioita, jotka jo tiedän, mutta ne ahdistavat aina, kun kuulen niistä myös muilta. Ja myös tämä ystäväni kuuluu jollain lailla siihen pelottavaan kuvioon. Lopetin puhelun pala kurkussa. Samaan aikaan viestittelin myös toisen ystäväni kanssa, kumpikin heistä ovat pikkuveljeni entisiä tyttöystäviä ja olleet aina minulle läheisiä. Viestittelimme kaikesta mahdollisesta, myös minun elämästäni. Viimeinen viesti joka häneltä tuli, meni näin "Jos tarvitset apua niin lähden vaikka sinne sinun mukaasi. Yksin et nyt jää!!! Tämä kaikki vie sinulta järjen ja myös koko sosiaalisen elämän. Muista, että olen olemassa myös sinua varten." Tämän jälkeen itkin vuolaasti ja sammutin koko puhelimen. Tuntuu, etten ansaitse tällaisia ystäviä. En ansaitse mitään, enkä ketään. Olen pohjalla. En tiedä miten pääsen ylös. Koko elämä tuntuu hajoavan käsiin. Jaksanko tällaista elämää? En tiedä. En usko. Ehkä en enää edes halua.

Olen ollut facebookissa jo vuosia. Harvoin sinne kirjoittelen, mutta tykkään lukea läheisteni kuulumisia. Nimenomaan niitä normaaleja elämän asioita. Nyt en ole käynyt sielläkään pitkään aikaan. En jaksa nähdä mitä muille kuuluu. Kun en itse jaksa kunnolla edes hengittää. Mitä siis tarkoittaa sosiaalinen elämä? Minulla ei ole siitä kuin rippeet jäljellä. Yhden ystäväni kanssa pidämme yhteyttä lähes päivittäin ja puhumme vain ja ainoastaan tavallisista asioista, emme koskaan murheista ja huolista.

Kävelin tänä aamuna hoitolasten kanssa pienen lenkin kovasta pakkasesta huolimatta. Kuljimme vanhempieni kodin ohi. Pysähdyin hetkeksi katsomaan vanhaa "käppyrämäntyä", joka kasvaa heidän pihallaan. Mietin, miten paljon se on lapsuusvuosistani kasvanut, silloin siinä oli kiva keikkua ja oksat olivat matalalla. Nyt ne ulottuvat pitkälle talon yli. Toivoin, että saisin palata takaisin lapsuuteeni, siihen ihanaan käppyräiseen puuhun, jolloin ainoa huolen aiheeni oli se, että katkeavatko hennot oksat painoni alla. Haluaisin aloittaa elämäni alusta. Tehdä kaiken toisin. Ikävä kyllä se ei tietenkään ole mahdollista. Minun on elettävä tämä elämäni tässä ja nyt. 

Eilen illalla makasin jälleen kerran hereillä sängyssäni. Neiti paini vielä hereillä peittonsa kanssa ja järjesteli uniharsojaan ja asetteli joulupukin rahalla ostamaansa rakasta Rekku-koiraansa viereensä. Hetken päästä oli hiljaista. Hän kuitenkin silitti vielä kättäni ja kuiskasi hiljaa " Onneks minä oon teillä." Tätä hän sanoo nykyään usein. Onneks minä oon teillä. En tiedä mistä hän on sen päähänsä saanut, mutta mikään ei lämmitä mieltäni enemmän kuin nämä sanat. Luojan kiitos, että saimme hänet. Onneksi hän tosiaan on meillä.