Lähdin eilen illalla vanhempieni pihasta ajamaan kotiin. Olin itkenyt äitini olkapäätä vasten ja vaikka äitistä oli jälleen kerran suuri apu  ( siitä lämmin kiitos ) olin silti edelleen hyvin surullinen. Radiosta alkoi kuulumaan minulle täysin tuntematon kappale, joka kuitenkin kolahti ja kovaa. Kotona täytyi heti etsiä netistä kyseinen biisi.

" Miks tuntuu, et oon yksin?

  Ja huomista ei oo, ei oo.

  Mul on liikaa kysymyksii,

  mistä tiedän et joku mua kuulee, kun mä valvon?

  Lähetä enkeli,

  mun tarvii tietää, että kaikki vielä hyväks muuttuu.

  Pyydän lähetä enkeli, kertomaan ettei mua oo vielä täysin unohdettu. "

Taas on maanantai. Arki-päivä, joilloin puhelin saattaa soida missä vaiheessa tahansa. Pelko on läsnä jokaisessa hetkessä. Ihan jokaisessa. Tätäkö tämä tulee nyt olemaan? Pelkäänkö joka päivä? Tähän sentään löytyy vastaus. Pelkään.

" Mä uskon, ettei taakkaa mulle anneta

   suurempaa kuin kantaa voin.

 Kun jalat osuu pohjaan, tiedän ettei syvemmälle vois sukeltaa."

Tätä osaa laulussa en ihan kyllä allekirjoita. Vaikka sananlaskut sanovatkin, ettei kenellekään anneta enemmän kuin jaksaa kantaa, niin jossain vaiheessa voimavarat vaan yksinkertaisesti loppuu. Tänään aion ottaa seuraavan askeleen oman jaksamiseni kohdalla, tästä jälleen kiitos äitilleni, ja toivon että saan jotain helpotusta olooni.

" Sit kuulin sielussain : Hei, älä luovuta,

  reunalla kuuluukin pelottaa.

  Niin kauan kun on tahtoa, jäljellä toivoa,

   jokainen haava vaan vahvistaa.

   Reunalla kuuluukin pelottaa..."

Pelottaa. Se kuvaa minunkin oloani aika hyvin. Minua oikeasti pelottaa. Pelottaa tulevaisuus. Mutta kai se näin reunalla kuuluukin pelottaa :(