Tällä viikolla olin esikoiseni tukihenkilönä aika kamalassa tilanteessa. Ensimmäisenä aamuna lähdin huonosti nukutun yön jälkeen ajelemaan pelonsekaisin tuntein kohti esikoiseni asuntoa. Hän hyppäsi kyytiin yllättävän hyvän tuulisena ja matka lähikaupunkiin taittui melkeimpä iloisessa puheensorinassa. En osannut edes kuvitella, mitä päivä toisi tullessaan. Ja hyvä niin. Seisoin kirkkaassa kukkamekossani rappukongissa, tai mikä se nyt oikealta nimeltään onkaan. Ympärilläni muutama nuorimies puhelimiaan selaten. Ja tietysti esikoiseni. Kaikki tuntui jo siinä jotenkin epätodelliselta. Tasan kello kahdeksan ovi avattiin ja jokainen kävi vuorollaan ilmoittautumassa luukulla. Paitsi en tietenkään minä. Sisään tuli useita ihmisiä. Nuoria, vanhempia, miehiä, naisia. Kaikki hyvin erilaisia, mutta heistä huokui yhteenkuuluvuuden tunne. He tervehtivät nyökkäämällä myös minua, vaikka eihän kukaan minua tuntenut. Kai he luulivat, että olen " yksi heistä ". Poikkesin vaatetukseltani  täysin muista. He olivat pukeutuneet mustiin, harmaisiin ja muutenkin värittömiin vaatteisiin. Minä loistin huoneen nurkassa, kuin koristeltu joulukuusi.

Pääsimme nopeasti lapseni kanssa lääkärin puheille. Kättelin lääkäriä ja istahdin tuoliin. Kuuntelin, kun lääkäri puhui esikoiseni kanssa. En halunnutkaan enää olla paikalla. Teki mieli juosta siitä ovesta ulos ja juosta takaisin omaan elämääni. Elämääni, jota joskus elin. Mutta istuin kuitenkin hiljaa paikallani ja urheasti nielin kyyneleeni. Lähdimme lapseni kanssa kahville. Puhuimme, puhuimme ja vielä kerran puhuimme. Välillä nauroimme ja muistelimme poikien lapsuusaikaa. Meillä oli kivaa yhdessä. Palasimme tunnin kuluttua samaan paikkaan. Tällä kertaa jäin suosiolla aulaan istumaan, vaikka lääkäri olikin aiemmin sanonut, ettei minun ehkä kannata olla siellä aulassa ja kehottikin meitä menemään kahvioon odottelemaan. Mutta siihen aulaan minä kuitenkin jäin. Istuin likaiselle vanhalle oranssille sohvalle ja nyökkäsin minua tervehtineelle nuorelle miehelle. Olen minä tässä elämässä nähnyt ja kokenut niin paljon kamaluuksia, ettei tuossa kyseisessä aulassa ollut mielestäni mitään kamalaa. Päinvastoin. Ihmiset olivat todella ystävällisiä, vaikka ovatkin eläneet raskaita aikoja. Moni elää niitä aikoja edelleen. Voin vain kuvitella millaista heidän elämänsä on ollut. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse kantaa huolta muuta kuin omista lapsistani. Ja voitte uskoa, että se huoli on edelleen suuri. Vielä vietimme toisen tunnin esikoiseni kanssa ulkona kävellen, kunnes lähdimme ajelemaan kotiin. Ajaessani mietin, että kyllä minä olen vahva, minä selvisin ensimmäisestä päivästä!

Seuraavana aamuna sama juttu. Neiti ja tukilapset jäivät mieheni kanssa nukkumaan ja minä lähdin hakemaan esikoistani. Nyt mieleni oli jotenkin paljon rauhallisempi, olihan ensimmäinen päivä sujunut paljon odotuksiani paremmin. Sain kyytiini hiljaisen nuoren miehen. Oman rakkaan lapseni, jonka silmistä paistoi ehkä suru? Tai pelko? Kenties epätoivo? Ajelimme kaupunkiin hiljaisuuden vallitessa. Huomasin, ettei lapseni halua puhua, joten emme puhuneet juuri mitään. Olimme paikalla 10 minuuttia etuajassa ja jäimme rappukongiin odottamaan oven avautumista. Paikalla oli jo useita tuttuja kasvoja edelliseltä päivältä. Oma oloni oli vaikea. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Kyyneleet tulivat väkisin silmiini ja tuntui, että kuristun. Mietin taas kerran, miksi meidän elämästä tuli tällaista? Olin varma, että saan paniikkikohtauksen. Tai pyörryn. Tai kuolen. Onneksi ovi avautui pian ja jälleen istahdin siihen samalle oranssille sohvalle. Nyökkäsin tervehdykset muille sohvalla istujille ja katsoin esikoisen perään, kun hän hävisi lääkärin huoneeseen. Kävimme kahvilla ja palasimme jälleen sinne oranssille sohvalle. Kävelimme lähipolkuja ja taas ajelimme kotiin. Sama toistui vielä kolmantena päivänä. Tällä kertaa esikoinen oli taas paremmalla tuulella ja juttelimme niitä näitä. Samat tutut kasvot edellisiltä päiviltä tervehtivät meitä iloisesti hymyillen. Sama oranssi sohva. Samassa paikassa kahvilla. Samoja polkuja ristiin rastiin ja jälleen kotiin.

Minä selvisin. Esikoiseni hoiti nämä kolme päivää kunnialla. Olen ylpeä, että hän haluaa elämänsä paremmaksi. Luotan, että kaikki kääntyy vielä parempaan suuntaan. Ja samaan aikaan pelkään kuollakseni.

Näin muutama päivä jälkeenpäin olen aivan hajalla. Olen miettinyt paljon noita kolmea päivää ja sitä, miten hirveään tilanteeseen jouduin. Tuntuu niin yksinäiseltä. Kukaan ei voi oikeasti ymmärtää mitä jouduin kokemaan. Ei kukaan. Olin ensimmäinen äiti ainakin meidän kylältä, joka joutui tällaiseen tilanteeseen. Sydämeni on aivan palasina. Kyyneleet valuvat poskillani. Yksinäisyys raastaa jokaista solua. Mutta me selvittiin niistä kolmesta päivästä. Minä ja esikoiseni.