Musta on alkanut vahvasti tuntua siltä,että mä oon joku "ongelma-magneetti",kaikki mihin mä ryhdyn,menee pieleen,kaikki mistä mä hetken iloitsen,muuttuu sekunnissa suureksi suruksi

Tästä "hyvänä"esimerkkinä viime aikojen tapahtumat.Mun ihanalla ystävälläni,rakkaalla pikkuveljelläni,on ollut tosi vaikeaa alkukesästä asti.Tapahtui tosi ikäviä asioita,joiden parissa hän on tosiaan joutunut kamppailemaan koko kesän.En ole osannut olla tukena,ikävä kyllä.Kahdesti näimme kesän aikana ( kamalaa,kun asutaan kuitenkin samalla kylällä!!!) toisen kerran lääkärin pihalla ja kerran hän kävi meillä.Minä siis en koko kesänä käynyt hänen luonaan,puhelimessa taidettiin puhua kaksi kertaa ja muutamia viestejä.Törkeää,että ystävänä ja isosiskona jätin hänet oman onnensa nojaan No,lauantaina ajattelin korjata tilanteen ja ajeltiin tukimuksujen kanssa heille kylään.Olin niin onnellinen,että sain itseni menemään sinne ja vielä onnellisempi,kun näin,että heidän asiat olivat oikeasti jo lähes normaalisti,ulkopuolinen ei olisi edes huomannut,minkälaisen kriisin keskellä he ovat koko kesän olleet.Sunnuntaina sit onnellisena äitille kerroin,miten ihana käynti meillä oli ja että nyt uskon vahvasti siihen,että heidän elämänsä jatkuu onnellisena ja vaikeudet on vihdoinkin takana.Noo,tämän sanottuani meni pari tuntia,kun pikkuveljeni soitti...KAIKKI PILALLA,pahemmin,kuin koko kesänä Miksi siis AINA,kun minä olen hetken aikaa onnellinen jostakin asiasta,niin matto vedetään jalkojen alta ja aina vielä pahimmalla mahdollisella tavalla??!!! Nyt pelko ja huoli on aivan suunnaton,pelkään kokoajan puhelimen soivan ja kuulevani jotain ihan kamalaa.Pikkuveljeni elämä ei tosiaankaan ole ollut helppoa,olemme olleet hänestä sairaan huolissaan lukuisia kertoja ja nyt todellakin pelkään,ettei hän enää jaksa tätä uusinta pettymystä.Hän on kokenut jo liian kovia.Nyt olen ollut hänen tukenaan koko viikon,olemme pitäneet yhteyttä varmaan enemmän,kuin viimeisen vuoden aikana yhteensä.Ihanaa,että hän turvautuu nyt minuun,mutta silti minua pelottaa.Minua pelottaa,että miten minun voimani riittävät? Viime yönkin "kyttäsin puhelinta",odotin kokoajan soittoa tai viestiä,pelkäsin kokoajan pahinta.

Haluan auttaa ja olla aina tavoitettavissa,jos hän minua tarvitsee,mutta silti pelkään,etten oikeasti saa häntä enää jaloilleen,en yksinkertaisesti tiedä miten pystyisin häntä auttamaan...En tiedä miten osaisin olla parhaiten hänen tukenaan...Enkä tiedä miten voimani riittävät tähän kaikkeen...Tästä tulee pitkä "prosessi",päättyipä se sitten minkälaiseen lopputulokseen tahansa

Ilmeisesti minun ei kannata enää koskaan iloita mistään,kun silloin jo tiedän,että ilo loppuu lyhyeen ja päättyy ennemmin tai myöhemmin kyyneliin...

Ja tämä oli vain yksi esimerkki,näitä löytyisi elämäni varrelta useita.

Tällaista on siis minun elämäni,tästä on hyvä ponnistaa kohti viimeistä hoitoa