Ulkona on järkyttävän kylmä. Aamulla mittari näytti kolmea plus astetta ja nyt taitaa olla peräti kahdeksan. Tuuli on niin kovaa, ettei varmaan autokaan pysyisi tiellä ja koko aamupäivän on satanut vettä. Tietysti hyvä, että pitkän kuivan ja kuuman toukokuun jälkeen luonto sai vettä, mutta voisihan tuo ilma tietysti olla vähän lämpimämpikin.

Oma mieli on ollut tänään hyvin mietteliäs. Surullinenkin. Olen käynyt mielessäni jälleen kerran läpi näitä alkuvuoden tapahtumia. Miettinyt miksi näin on ja arvaillut mitähän kaikkea tulevaisuus vielä eteeni tuo. Sitä voin onneksi vain arvailla, en missään nimessä halua tietää mitä varalleni on vielä odottamassa.

Olin lukemassa lapsille satuja ennen päiväunia, kun puhelin soi. Siinä se vilkkui tuttu puhelinnumero kasvojeni edessä. Se numero, josta sain kuulla järkyttävät uutiset maaliskuussa. Vastasin puhelimeen, mutta en voinut jäädä kuuntelemaan asiaa, joten sovimme, että sieltä soitetaan tunnin kuluttua uudelleen. Luin kirjat loppuun ja laitoin lapset päiväunille. Istuin keittiössä ja tuijotin puhelinta. Sydän hakkasi niin kovaa, että voin kuulla sen jumputuksen. Pala nousi kurkkuuni ja tuntui, että kuristun. Minuutit tuntuivat ikuisuudelta. Puoli tuntia myöhässä sovitusta ajasta puhelin soi. En olisi edes halunnut vastata. Kädet täristen nostin varovasti puhelimeni pöydältä.  Kuiskasin hiljaa nimeni ja tuntui, että pyörryn siihen paikkaan. Kuuntelin ja vastailin kysymyksiin ääni edelleen väristen. En oikein edes ymmärtänyt mitä siellä sanottiin. Olin jotenkin niin peloissani. Puhelun loputtua tajusin, että tämä ajan jakso oli nyt yhdeltä osin tässä. Yksi piina näiden kamalien asioiden ympärillä päättyi tähän puheluun. Vaikka asiat eivät missään tapuksessa ole loppuun käsitelty, niin ainakin yksi huoli poistui elämästäni ja toivon sydämeni pohjasta, etten enää koskaan tarvitse olla tekemisissä tätä asiaa hoitavien ihmistenn kanssa. Vaikka he ovatkin toki hoitaneet työnsä ja tämänkin asian selvittelyn hyvin, niin silti en enää halua heitä elämääni.

Puhuin äsken pitkään puhelimessa hyvän työkaverini kanssa. Puhuimme työasioista ja siitä, miten meidän työtilanne on huonontunut parin viime vuoden aikana. Sain kuulla asioita, joita jo epäilinkin ja tuntuu kyllä kurjalta miten toinen työkaveri pystyy puukottamaan selkään, vaikka samassa veneessähän tässä ollaan. Nyt täytyy rueta miettimään tulevaisuutta ihan tosissaan. Olen näitä työkuvioita paljon miettinytkin, mutta ehkä nyt alkaa olla aika jo tehdäkin jotain. Rakastan tätä työtä, mutta voi olla ettei meidän ammattikuntaa ole enää pitkään, joten nyt on laitettava pyörät pyörimään johonkin toiseen suuntaan ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kivaa ja kylmää tiistain jatkoa teille!