Minusta on alkanut tuntua siltä, että meidän perheeseen kuuluu nykyään kuusi ihmistä. Mieheni, kaksi poikaani, tyttöni, minä ja se toinen minä. Osaan hyvin "vetää roolia", peittää pelon ja ahdistuksen, olla normaali pullantuoksuinen äiti. No, siitä pullantuoksusta nyt en mene takuuseen, mutta muuten osaan käyttäytyä niinkuin muutkin äidit. Sitten on se toinen minä, joka huutaa sydäntäsärkevästi omien lastensa puolesta, itkee aina kun siihen on mahdollisuus, rukoilee muutosta elämäänsä, valvoo yöt, syö ehkä kerran päivässä; kenties jukurtin, ahdistuu pienemmästäkin asiasta, pelkää tulevaisuutta, pelkää nykyisyyttä, haluaa pois tältä paikkakunnalta, satuttaa läheisiään omilla huolillaan. Se ei  ole kiva minä, mutta senkin kanssa on opittava elämään. Ehkä on kuitenkin myös hyvä, että välillä tämän minän saa työnnettyä syrjään. Saatan puhua ystäväni kanssa puhelimessa, nauraa, miettiä tulevaa joulua, juoruilla päivän polttavista puheenaiheista ja aloittaa yleensä puhelun sanoilla "Ei mulla ollu mitään asiaa" ja sen puhelun jälkeen voi tulla romahdus. Saatan itkeä lohduttomasti tätä elämäni ahdistusta. Tai sitten lähden tyhjentämään pyykkikonetta. Olen tyytyväinen, että välillä saan ja osaan puhua muustakin, kuin ongelmista. Olen myös huomannut, että puhun asioistani nykyään hyvin vähän läheisempieni kanssa. Paitsi äitini, joka ikävä kyllä joutuu kantamaan minunkin taakkaani :( En pärjäisi ilman äitiäni, en nyt, enkä koskaan. Olen alkanut puhua yhä enemmän ihmisille, jotka eivät edes tunne minua. Ajelin sunnuntaina ympäri kyliä autollani ja puhuin puhelimessa lapseni parhaan kaverin sijaisperheen isän kanssa. Puhuimme lähes kaikesta. Tietenkin eniten pojistamme, mutta kyllä siinä keskusteltiin moni muukin asia. Hänen kanssaan oli helppo puhua. Hän on kokenut elämässään sen pahimman mahdollisen, oman lapsen kuoleman ja vieläpä kaksi kertaa. Olen itse puhunut hänen kanssaan vain muutaman kerran ennen viimeistä kulunutta viikkoa. Pidin häntä tiukkana miehenä,huumorintajuttomana, enkä koskaan olisi uskonut puhuvani hänelle niitä asioita, joista olemme puhuneet. Eilen tapasin hänet sattumalta. Ja pidin tapaamisesta. Hän on mahtava persoona, ihana ihminen. Ihan odotan jo seuraavaa yhteydenpitoamme.

Eilen oli rankka päivä. Yllättäin. Menetin nimittäin ainoan elossa olevan isovanhempani. Oman mummoni. Ja siis mummoni elää kyllä, mutta en usko hänen enää kuuluvan elämääni. En voi käsittää, miten oma läheinen voi tylysti kääntää  veistä haavassa, muuttua muutamassa tunnissa ihanasta tuntemastani mummosta täysin vieraaksi ja julmaksi. Surullista. Olisin halunnut selvittää asian, puhua hänen kanssaan, niinkuin vielä eilen aamulla tein, mutta tylysti hän iski luuria korvaani kerta toisensa jälkeen. Siis oma mummoni. Mummoni, jonka luona vietimme lapsuuden lomia. Mummoni, jota olen aina ihaillut ja rakastanut. Mutta niin maailma muuttuu. En aijo enää pitää häneen yhteyttä. Eilen rukoilin, että hän puhuisi kanssani. Turhaan. Nyt en sitä enää tee.Tiedän, että mummoni käytös on enoni aikaan saama, mutta täytyisihän aikuisella olla myös oma tahto asioiden selvittämiseen.Nyt elän elämääni ilman isovnhempiani. Vaikka se pahalta tuntuukin. Parin viikon päästä oli tarkoitus ajella Varkauteen tervehtimään mummoani sekä mieheni isovanhempia. Nyt vierailupaikkoja on enää yksi...

Viime yönä en nukkunut oikeastaan yhtään. Mietin, että muuttaisimme pois nykyiseltä paikkakunnalta. Täällä on liikaa ahdistavia asioita. Pelkään, että kuormitan asioillani liikaa rakasta äitiäni. Haluaisin kadota. Mutta eiväthän ne ongelmat ikävä kyllä mihinkään katoaisi. En tiedä miten elämäni tulee menemään. Mutta nyt täytyisi selvitä tästä päivästä, ilman yöunia. Ja kai jotain pitäisi joskus myös syödä. Viimeksi olen syönyt reilu 20 tuntia sitten ja silloinkin muutaman lusikallisen jauhelihakeittoa. Voiko kahvilla elää? Ehkä, sillä minä ainakin nykyään elän.