Maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai. Ihan sama mikä päivä, niin olo on yhtä hirveä. Eilen piti olla elämäni yksi raskaimmista päivistä. Edessä keskustelut, joiden tiedän muuttavan monen ihmisen elämän. Myös minun. Siirsin keskustelut tähän päivään. Tiedän, ettei siirtäminen auta mitään, edessä ne ovat kuitenkin. Mutta eilen en pystynyt aloittamaan tätä urakkaa. Ahdisti niin paljon, etten oikeasti meinannut saada henkeä. Tänään sitten edessä ovat kaikki nuo. Koko elämä muuttuu noiden keskustelujen myötä. Huokaus.

Viime yönä nukuin taas 4 tuntia. Liekö lääkkeillä osuutta siihen, että nukun edes tuon verran, vai onko sitä vaan niin väsynyt, että sammuu väkisin. Päivä on kuitenkin hirvittävän pitkä, kun herää 1-2 välillä yöllä. Siinä ennättää miettiä jos jonkinlaista asiaa. Ikävä kyllä miettiminen ei muuta tosi asioita. Tätä asiaa ei saa käännettyä hyväksi, vaikka kuinka miettisi. Tämä asia on täyttä totta ja tämmöistä minun / meidän elämä nyt on :(

Moni läheiseni varmasti pitää toimintaani vääränä. Siis sitä, etten viikonlopun aikana käynyt noita tärkeitä keskusteluja. Ymmärrän sen. Mutta tämä on minun elämäni. Minä joudun elämään näiden asioiden kanssa ja minä tarvitsin nuo muutamat päivät aikaa käsitellä tätä vain itseni kanssa. Minä joudun venymään tänään äärirajoille, etten romahda täysin ja minun täytyi saada kokea tuo alkuromahdus ensin yksin. Minun täytyy esittää tänään hetki vahvaa, vaikken sitä todellakaan ole, mutta tämän viikonlopun jälkeen uskon ja toivon pystyväni siihen.Tuntuu, ettei kukaan oikein ymmärrä minua. Ja eihän kukaan oikeasti voi tietääkään mitä kaikkea käyn läpi. Ja olen äärettömän kiitollinen kaikille läheisilleni siitä, että he haluavat olla tukenani. Sitä minä todella tarvitsen, vaikka tätä asiaa omalla tavallani hoidankin. Minä olen väsynyt. Surullinen. Peloissani ja pettynyt. Minä olen tätä kaikkea myös huomenna. En tiedä edelleenkään miten me tästä selvitään...