Pitkästä aikaa taas jaksan istahtaa päivittämään kuulumisia. Pari viikkoa meni todella suossa rämpiessä, paniikkikohtaukset olivat lähes ylitsepääsemättömiä, enkä jaksanut edes ajatella mitään muuta, kuin selviämisen normaali päivään kuuluvista asioista. Istuin monta kertaa autossa parkissa kaupan pihalla ja keräsin rohkeutta/voimia mennä sisälle. Ei yhtään kivaa. Nyt on ollut jo vähän helpompaa. Onneksi. Olen aloittamassa parin viikon päästä sellaisessa kriisiryhmässä, joka kokoontuu kerran viikossa, kuuden viikon ajan. Odotan sitä innolla. Mutta myös kauhulla. Mutta toivon, että siitä olisi apua oman pään sisällä tapahtuviin mullistuksiin. Sain myös iloa ja uutta puhtia, kun päätin lähteä jatkamaan opintoja työni ohella. Varhaiskasvatus-ja lastenohjaaja koulutukseen, mutta se taitaa nyt ikävä kyllä kuitenkin jäädä, menee liian hankalaksi, siis mahdottomaksi ,järjestää oman lapsen hoito harjoittelujaksoille. Huomenna vielä soitan opiskelupaikkaan ja selvitän tarkemmin. 

Viime viikolla koin kamalan järketyksen kahden poliisin seisoessa ovellamme ja kysellen olenko poikani äiti. Olin aivan varma, että nyt ne pelkäämäni uutiset ovat totta. Sanoin jo ääneen, että tiedän asianne, ei teidän tarvitse edes sanoa sitä ääneen. Poliisi alkoi kuitenkin kysellä poikani olinpaikkaa ja mopon tuntomerkkejä, silloin naurahdin helpotuksesta, mutta jalat ja kädet tärisivät niin kovasti, että oli pakko istua samantien. No, korttihan se lähti jäähylle, nyt odotellaan kuulusteluja ja käräjiä. Huokaus. Mutta kyllä minä tällaiset uutiset kestän. Helpostikin.

Vanhempi poikani aloittaa ylihuomenna työssäoppimisjakson, kuukauden mittaisen ja sen jälkeen alkaa kolme kuukautta kestävä uravalinta koulutus, joka myös sisältää työssäoloa. Kivaa, että hän saa sisältöä elämäänsä ja kenties siitä löytyisi se kiinnostava koulupaikkatoivekin. Ylihuomenna on myös kesän jälkeen ensimmäinen käynti diabetespolilla, saadaan tietää miten tauti ja lapseni voi. Olen kaksi päivää ylityövapailla, pääsen siis lapseni mukaan.

Neiti on edelleen oma ihana itsensä. Laulaa tosi paljon, vaatii kaiken minun huomion iltaisin ja vapaapäivisin, roikkuu sylissä. Hoitoryhmässäni aloitti muutama viikko sitten pieni vuoden ikäinen hoitolapsi, joka kulkee sylissäni kokoajan tai sitten karjuu kurkkusuorana, jos edes hetkeksi lasken hänet lattialle. Voi kumpa hän tottuisi piaan. Selkä huutaa armoa, kun seitsemän tuntia ensin kantaa häntä ja loppuillan omaa neitokaista. Viime viikolla tyttö hyppäsi olohuoneen lasipöydältä lattialle ja satutti jalkansa. Oli siis täysin kannettavana usean tunnin ajan. Iltapäivällä käytin hänet lääkärissä ja myös röntgenkuvat otettiin. Onneksi ei murtumaa, venähdys vain ja vielä tänäkin aamuna hän herätessään linkutti jalkaansa. Särkylääkkeiden voimalla siis mennään edelleen. Anoppi on töissä paikallisessa terveyskeskuksessa ja heti kun astuimme ovista sisään, hän ryntäsi jostakin nurkan takaa ainakin viisi hoitajaa perässään. Yritti jutella ihan normaalisti, kyseli kovaan ääneen miksi olimme tulleet lääkäriin.Teki mieli huutaa, että MINULLA on vaikka hyppykuppa, mitä h****ttiä se sinulle kuuluu miks me ollaan täällä!!! En jaksanut/viitsinyt edes pysähtyä. Olihan se varmaan aika noloa hänelle, kun ne muut hoitajat olivat varmaan tulossa neitiä ihailemaan, mutta en jaksa tuollaista teeskentelyä. Syntttäreillä käydessään hän ei edes tervehtinyt minua, vaikka tuli kuitenkin minun kotiini, joten miksipä esittämään ulkomaailmassakaan mitään muuta. Itse on valinnut tämän tien, minä en jaksa enää välittää.

Ystävistä on tullut minulla äärettömäm tärkeitä, vaikka en ole jaksanutkaan pitää yhteyttä kuin ihan muutamaan. Kumpikin pikkuveljeni ja toinen isosiskoni, sekä vanhempani, ennenkaikkea äitini, ovat olleet korvaamattomia. Tuntuu pahalta, että ystävät ovat jääneet vähän huonoon asemaan, mutta yksinkertaisesti ei ole ollut voimia pitää heihin yhteyttä. Nyt, kun on parempi olla, niin yritän korjata tilanteen. On ollut niin ihana huomata, että he seisovat rinnallani, kun tietävät ahdistukseni, eivätkä hylkää vaikken ole se paras ystävä ollutkaan. Se on tosi ystävyyttä. Kaikki eivät ole olleet ystävyyteni arvoisia. Mutta näin vaikeassa elämäntilanteessa erottuu ne aidot ja oikeat <3

Ulkona on jo ihanan syksyistä. Niin kirpeää ja raikasta. Tykkään syksystä. Jos vaan saisi esittää yhden toiveen, ei kiitos rankkasateita ainakaan aamupäivä ulkoilun aikana. Muuten syksy on ihanaa aikaa. Illat pimenevät, voi aloittaa kynttilöiden polttamisen. Eilen poimimme äitini kanssa omenat puista. Syksy tuoksuukin niin ihanalta. Ja kohta alkaa jo joulun odotus. Ihanaa, kun meillä on nämä eri vuodenajat. En jaksaisi kesääkään kokoajan.

"Ilta pimenee ja ihmiset lähtee pois. Mä en lähtis nyt, kun aikaakin vielä ois. Ulkona mua oottaa lohduton huominen, rakkauden hinta on nimensä veroinen..."