" On luopumista elämä, vaan en tahdo itkeä.

          Hieno nuorimies on kasvamassa, omaa tietään etsii maailmassa.


         Saan kai eilispäivää muistaa tovin, sitä pientä poikaa ikävä on kovin,

          jonka paras turva oli äiti oma, tuo kultakiharainen, pienokainen soma.


         On edessänsä nuoruus, koko elämä, miks äidin pitäisikään itkeä?

         On luopuminen vaikeaa, tekee kipeää, on haikeaa.


         Mitä lapselleni toivoisin? Hyvän elämän tietenkin!

         Oisit myrskyissä tyyni ja rauhallinen, pää pystyssä eteenpäin kulkien.


         Hennoilla siivilläs lentäisit varoen, kodin neuvoja kunnioittaen.

         Mielenrauha kuuluisi sisimpääsi, se arjen onnen toisi elämääsi.


        Kun lähdit, näin sanoit : Minuun luottaa voit, pärjään kyllä, olen poikasi!

        Minua nuo sanat lohdutti!


        Siispä itke en! Kuivaan kyynelen.

        Mielin luottavaisin jään, seuraamaan, kun astut elämään! "

 

Tämä runo on äitini kirjoittama, joskus vuosia sitten. Se kertoo toisesta rakkaasta pikkuveljestäni. Siitä ihanasta pellavapäästä, joka reilu kilon painoisena aloitti elämänsä taipaleen. Siitä jota rakastan koko sydämestäni. Siitä, joka on kuunnellut äitimme viisaita neuvoja ja kulkee nyt  " pää pystyssä eläen hyvää elämää". Olen siitä niin kiitollinen. Kumpa osaisin olla yhtä viisas ja vahva, kuin äitini on.Rakastan äitiäni ylikaiken. Ilman häntä en jaksaisi tätä elämän polkua kulkea ja onneksi minun ei tarvitsekaan

Tämä runo kertoo myös kaiken tämän hetkisistä fiiliksistäni. Ei tullut stressitöntä hoidon odottelua, ei pitkiä yöunia ja voimia säästävää viimeistä viikkoa. Ei tietenkään. Tuli normaalia elämää suurine huolineen, murheineen ja kyynelineen. Tuli valvottuja öitä. Syömättömiä päiviä. Tuli epätietoisuutta, pelkoa ja itkua.

Mutta tätähän se elämä on ja onneksi minulla on ympärilläni ihana rakastava ja tukeva perhe. Heidän avullaan minä jaksan. On pakko jaksaa.