Helvetin vaikea viikko. Ei oikein mitään sanottavaa. Elämä. Kyyneleet. Pelko. Yksinäisyys. Pettymys. Huoli. Suru.

Jotenkin kai näitä pitäisi avata. Kun vaan osaisi. Ja jaksaisi.

 

Suunnaton huoli rakkaasta läheisestä. Tutkimuksia, odottelua ja sitä suunnatonta pelkoa. Ei voi kuin rukoilla...

 

Mies ja sen kanssa käyty riita. Se rikkoi taas niin paljon, ehkäpä nyt jo lopullisesti. Olo on tyhjä, ahdistunut, surullinen. Päästiin jo niin pitkälle ja nyt palattiin takaisin lähtöruutuun tai vielä paljon kauemmas. Sanat, joita tuli sanottua, eivät unohdu koskaan. Jäätävä hiljaisuus riidan jälkeen kuristaa kurkkua. En kestä tätä enää kauaa...

 

Läheinen ystävä, josta on tullut minulle todella tärkeä. Hänen kanssaan olemme kesän itkeneet ja nauraneet. Olemme olleet ystäviä jo kauan, mutta kesä ja tämä syksy on tehnyt meistä entistä läheisempiä. Olen kulkenut raskasta polkua hänen rinnallaan, tukien ja auttaen. Niin, ystäväni ei ole tehnyt mitään väärää, mutta tänään hän vastasi luonani toisen ystävänsä puheluun ja kuulin mitä hän siellä toisessa päässä sanoi. Tuntuu pahalta. Ehkä se ei ollut tarkoitettu satuttamaan, mutta kyllä se vaan satutti...

Tänään kaikki tuntuu surulliselta. Vaikealta. Ahdistavalta. Pitkästä aikaa kyyneleet valuvat pitkin poskia. Näin se elämä voi hetkessä muuttua...

Riittäisikö täällä
pettävällä jäällä,
yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo
riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?