On maanantai, toukokuun 16. päivä. Vuonna 1997. Herään aamulla normalisti aamuhommiin. Muutamia supistuksia on tullut aamuyön aikana ja niitä tulee myös aamulla ja päivällä. Ensimmäisen lapseni laskettuun aikaan on kolme päivää. En malttaisi odottaa, että näen hänet. Aamutoimien jälkeen käytän koirani Artun aamulenkillä. Vauhti ei päätä huimaa, supistuksia tulee muutamia. Mutta ei mitään kivuliaita. Iltapäivällä viemme mieheni kanssa setäni lähikylään maatalolle töihin, matkalla tunnen muutaman voimakkaan supistuksen. Alkuillasta rojahdan sohvalle katsomaan kauniita ja rohkeita. Supistukset kuitenkin pakottavat nousemaan ylös, kävelen, makailen sängyllä, mies huolestuu ja päätämme lähteä näytille sairaalaan. Koira menee vanhempieni luo ja mieheni pikkuveli lupaa hakea sen hoitoonsa, mikäli jäämme sairaalaan.

Tutkimuksissa selviää, että kohdunsuu on auki 3 senttiä. Siirrymme synnytyshuoneeseen. Minulle tarjotaan välittömästi Epiduralipuudutusta, paikalla on kuulema lääkäri, joka pystyisi sen laittamaan. Koskaan ei tiedä milloin hän seuraavan kerran ennättää paikalle. Suostun puudutukseen. Se oli virhe. En saa liikkua mihinkään, joudun vaan makaamaan sängyssä. Supistuksia tulee ja aika kuluu hitaasti. Supistukset muuttuvat kivuliaimmiksi joka kerta. Muistan, miten kivuliaimpien supistuksien tullessa miestäni ei näkynyt missään. Jostain sivukulmasta näin sitten hänen istuvan toisella puolella huonetta vitivalkoisena, "Valitut palat"- kirja kädessään, VÄÄRINPÄIN :) Heh, ilmeisesti tilanne oli hänellekin pelottava. Jossain vaiheessa sain vähän liikkua, menin kuumaan suihkuun ja se helpotti oloani hieman.

En muista jokaista yksityiskohtaa niin tarkasti, kuin toisen poikani syntyessä, ehkä siksi, että tämä ensimmäinen oli piiiiitkä ja tuskainen. Sanoin kätilölle jossain vaiheessa, että jos tästä hengissä selviän, en koskaan tule olemaan samassa tilanteessa. Kätilö naurahti. Tuskallisten vaiheiden 17 tunnin painajaisen jälkeen, ponnistin maailmaan aamuyöllä kello 3.39, 3330 grammaisen ja 48 senttisen pienen pellavapään <3

Pesun jälkeen sain hänet kapaloituna rinnalleni. Lauloin hiljaisella äänellä " Siinä tuhiset ja puhkut pelkkää voimaa uhkuen, mun silmänurkkiini kuivuu kyyneleet, sä matkaa teet". Olimme maailman onnellisimmat vanhemmat. Itkimme molemmat.

Mieheni tehdessä lähtöä kotiin iski paniikki. Teki mieli huutaa, että minunkin urakkani on nyt ohi, et kyllä jätä minua tänne. Haluan kotiin kanssasi, NYT!!! Äidinvaistoni eivät siis ehkä heränneet välittömästi synnytyksen jälkeen, mutta kyllä se pieni mies oli vienyt koko sydämeni ennen ensimmäistä aamuaan <3

Tänään tuo pellavapää siis täyttää 18 vuotta. Täysi- ikäinen. Niin pelottava ajatus. En ymmärrä miksi tämä tuntuu niin vaikealta. Ja surulliselta. Monta yötä on jo mennyt valvoessa, enkä usko, että ensi yö on ainakaan yhtään helpompi.

Mutta tänään on aika juhlia, onnea rakas lapseni <3

Me isäsi kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
"No nyt se on elämässä."

Sinä olit ihan pikkuinen 
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: "Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä."
Isä kysyi: "Näkyjäkos sinä näät?"
Ja minä: "No ihmeitä kyllä."

Sinä olit se ihme tietysti
- vaikka parkuun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.

"Sill' on ripsissä tähden säkeneet",
isäs naurahti ja keksi:
"Sen varpaat on puolukan raakileet."
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
"Tästä tulee kai hyvä ihminen",
Me puhuttiin toisillemme.