Viime vuoden alussa minun elämäni romahti. Muistan tuon päivän, kuin eilisen. Seisoin esikoiseni parvekkeella, neiti leikitti sisällä kissaa ja rakas poikani kertoi siellä parvekkeella kamalia asioita elämästään. Hän sanoi olevansa riippuvainen päihteistä. Ensimmäisenä mieleeni tuli tietysti alkoholi ja ennätin siinä jo miettiä, että ei hän kyllä koskaan näytä humalaiselta, eikä edes haise viinalta. Kyse oli kuitenkin ihan jostain muusta. Huumeista.

Kuuntelin hiljaa esikoiseni puhetta. En ymmärtänyt oikeastaan mitään. Päässäni vilisi tuhansia kysymyksiä. Mitä tuo lapseni puhuu? Huumeita? Kannabis? Subutex? Muistan hänen sanansa, kun hän viimeiseksi sanoi, ettei ole kertonut aijemmin, koska ei halunnut huolestuttaa minua. HUOLESTUTTAA MINUA??? Mitä helvettiä, mietin. Nytkö hän sitten oli valmis kaatamaan tämänkin huolen kannettavakseni. Silloin ajattelin vaan, etten missään nimessä olisi halunnut huolestua nytkään. En olisi halunnut tietää koko asiasta. Tänään ajattelen toisin.

Kävelin neiti kannoillani hiljaa autolle. Ajoimme kotiin. Neiti tiesi, että jotain oli vialla, mutta ei kysynyt mitään. Ajattelin ( hölmönä ), että onneksi VAIN kannabis ja subutex. Kannabiksesta tiesin paljon ja se on nykyään ihan hirveän yleistä. Ikävä kyllä. Meidän pienellä paikkakunnalla poliisien kertoman mukaan nuorten keskuudessa jopa paljon yleisempää, kuin alkoholi. Ikävä kyllä,taas. Subutex oli minulle vieraampi nimi, LUULIN sen olevan myös joku ns. mieto lääke, jota käytetään paljon erilaisiin ongelmiin ja myös huumeiden korvaushoidossa. Olin väärässä. Niin pahasti väärässä.

Siitä alkoivat valvotut yöt. Nukuin " hevosen annoksilla " melatoniinia 1-4 tuntia yössä. Nekin useassa pätkässä. Elämäni oli romahtanut täysin kasaan, eikä ulospääsyä näkynyt missään. Itkin päivät ja itkin yöt. En kuitenkaan etsinyt lisä tietoa mistään, ihme kyllä, elin siis siinä uskossa, että nämä aineet eivät ole niin kovin " vaarallisia ". Jotenkin varmaan vaan suojelin itseäni. Etsin kuitenkin apua itselleni. Lähdin terapiaan, irti huumeista- tukiryhmään, soitin jopa seurakuntaan ja pyysin apua. Terapia oli aluksi aika outoa. Mielestäni siellä keskityttiin ihan outoihin asioihin. Tukiryhmä antoi paljon, mutta oli myös todella raskasta kuulla miten huumehelvetti oli kestänyt jokaisessa perheessä useita vuosia, jopa kymmeniä ja mehän oltiin ihan matkan alussa vasta. Mietin, että tätäkö meidänkin elämä jatkossa on? Vuosiksi eteenpäin? Itkin kaikki ajomatkat tukiryhmästä kotiin. Olin niin hajalla, kuin vaan ihminen voi olla. Siinä samassa rytäkässä menetin ainoan harrastukseni, ainoan asian elämässäni, joka sai edes hetkeksi " unohtamaan " oman elämäni. Menetin rakkaan heppaystäväni Roopen. Roopen, jonka paksua harjaa vasten olin itkenyt useita kertoja. Menetin sen ainoan pakopaikkani.

Soitin poikien isälle ja sanoin, että meidän on pakko tavata. Hän tuli Oulusta ja tapasimme läheisellä huoltoasemalla. Emme voineet tavata meillä, koska en halunnut puhua näistä asioista neitin, enkä tukilasten kuullen. Olin vieläkin siinä uskossa, että kyseessä on ne huumeet "miedoimmasta" päästä. Hah! Kerroin kannabiksesta. Se ei tullut poikien isälle yllätyksenä. Kerroin subutexista ja poikien isä purskahti itkuun. Itkimme pitkään ja halasimme useita kertoja. Emme meinanneet saada itkultamme enää mitään puhuttua. Tilanne oli järkyttävä. Toiset liivijengiläiset seurasivat keskusteluamme autosta. Sain kuulla mitä tämä subutex oikeasti on. Olisin halunnut jatkaa elämää tietämättä sitä. Seuraavana yönä en taaskaan nukkunut yhtään. Elämä oli yhtä helvettiä. Mikään ei kiinnostanut. Pidin yhteyttä vain muutamaan hyvään ystävääni, äitiini, iso siskooni ja pikkuveljeeni. Puhelin oli aina äänettömällä. En halunnut puhua kenenkään kanssa. Jatkoin terapiaa ja vertaistukiryhmää. Yritin jatkaa elämääni normaalisti. En halunnut sairaslomaa, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna en ehkä ollut täysin työkykyinen. Puhuin pomoni kanssa ja hän oli sitä mieltä, että saan toki olla töissä, jos vaan jaksan. Työ oli kuitenkin ainut asia, joka piti minut järjissäni. Jokaisen työpäivän jälkeen kaaduin sänkyyn ja itkin pitkään...