Nyt se sitten tapahtui. Se, mitä olen "pelännyt" jo kauan. Välit anoppiin katkesivat lopullisesti. Enää ei ole paluuta edes asiallisiin väleihin. Tuli sanottua ehkä jotain sellaistakin, jonka olisi voinut jättää sanomatta. En vaan kestä hänen loukkauksiaan ja tekopyhyyttään. Nyt vaan meni yli minun ymmärrykseni. Pikku asioista on vuosien varrella paisunut iso vyyhti, joka sitten tänään alkoi hieman purkautua. Paljon jäi vielä sanomatta, mutta ehkä niin  on parempi. En koe olevani hänelle tilivelvollinen elämästäni. En edes haluaisi häntä elämääni. No, nyt hän ei enää elämääni kuulukaan. En usko, että koskaan enää tulemme näkemään toisiamme kahden kesken. En usko, enkä edes halua. 

Toisaalta tunnen suurta helpotusta. Toisaalta surua. En tiedä miten minun ja mieheni parisuhde kestää tämän. Pelkään pahinta.

Huomenna meillä juhlitaan, huokaus...