Tästä viikosta on tulossa vaikea. Raskas. Tiedän sen jo nyt, vaikka ollaan vasta viikon alussa.

Oma pääni on ensinnäkin ihan sekaisin. Nuoremman poikani asiat vaivaavat mieltäni. Viikonloppu ei mennyt ihan putkeen ja nyt en saa asioilta mielenrauhaa. Kuten olen aiemminkin todennut, että tieto lisää tuskaa ja epätietoisuus tekee elämästä helvetin. Nyt tuntuu juuri siltä.

Miksi sitä aina pitää ajatella kaikkein pahinta? Miksi ei voisi joskus nähdä asioissa myös toisen vaihtoehdon? Sen paremman puolen? Onko se oikeasti aina niin, että kun jotain pahaa tapahtuu, niin sen pitää olla se pahin? Plääh. Tuntuu ettei pää kestä tätä pohtimista ja miettimistä.

Ystäväni elää raskasta viikkoa. Ystäväni, joka on joutunut luopumaan jo hirveän paljosta ja lisää on tulossa :( Eilen illalla itkimme puhelimessa, pitkästä aikaa. Tuntuu niin äärettömän pahalta ystäväni ja hänen entisen miehensä puolesta :( En osaa auttaa, en oikein edes lohduttaa. Mutta osaan olla tässä, lähellä. 

Tänään on myös vuosi siitä, kun he joutuivat hyvästelemään rakkaan Lyyli koiransa :( Tästä viikosta tulee vaikea :(

Mä annan sut pois. Mä päästän sut pois. Vaikka sattuu. Sä annat mut pois. Sä päästät mut pois. Kaikkeen tottuu. Hymyillään vaan. Ei oo muutakaan enää antaa. Luovutaan toisistamme hiljaa...