Päivät ja viikot menivät kuin sumussa. Toisaalta tuntuu etten muista niistä päivistä mitään ja silti kaikki tuo kamaluus on mielessäni liiankin kirkkaana. Ainoa oljenkorsi johon tartuin, oli esikoiseni oma halu päästä aineista eroon. Tähän minä tukeuduin. 

Vapunaattona vein lapseni katkolle läheisen kaupungin sairaalaan. Halasimme pihalla ja katsoin kyyneleet poskillani lapseni perään. Sinne hän käveli laitoksen ovista sisään. Rakas lapseni. Huumevieroitukseen. Lähdin ajamaan kotiin. Pääsin ehkä sata metriä sairaalan pihasta, kun oli pakko pysäyttää auto tien reunaan. Käteni tärisivät niin etten pystynyt ohjaamaan autoa. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että olin varma sen kohta räjähtävän. Itkin ja huusin niin paljon, etten kyyneliltäni nähnyt edes tietä. Pääsin kuitenkin kotiin, pesin kasvoni ja lähdin hakemaan hoitolapset äitini luota. Tulimme meille viettämään vappujuhlia. Olo oli epätodellinen. Pelokas. Kuitenkin myös jollain lailla toiveikas. Lapseni oli nyt hoidossa. En uskaltanut toivoa paljoakaan. Mutta jokainen eletty päivä toi lisää toivoa. Poikani kuulosti puhelimessa hyvin voivalta ja lähes joka päivä töiden jälkeen ajelin hakemaan hänet kotiin. Siis kotiin? Huumevieroituksesta? Kyllä. Näin tässä laitoksessa toimittiin ja ajattelin, että koti on kuitenkin parempi vaihtoehto, kuin se, että hän lähtee lorvimaan vapaa-ajanviettoon kaupungille.

Viikko ja yksi päivä oli kulunut siitä, kun vein lapseni hoitoon. Olin ulkoilemassa hoitolasten kanssa, kun hän soitti ja ilmoitti tulevansa kotiin. Yritin kaikkeni kääntääkseni hänen päänsä. Mutta hän oli päätöksensä tehnyt. Uloskirjautumispaperitkin oli jo täytetty. Huusin hänelle puhelimessa, että nythän me voidaan lähteä yhdessä viikonloppuna vetämään kännit ( minähän en ole juonut pisaraakaan 11 vuoteen ), huusin, ettei millään ole enää mitään väliä. Huusin, etten kestä tätä paska elämää enää selvinpäin. Lapseni itki ja niin itkin minäkin. Kaikki tuntui niin turhalta. Vihasin huumeita ja vihaan edelleen!

Esikoiseni tuli käymään iltapäivällä kotona. Onneksi. Hän kysyi tullessaan, että onko enää tervetullut? Halasimme ja itkimme taas. Puhuimme pitkään. Hän kertoi, että tämä viikon ja yhden päivän katko katsotaan hyväksytyksi ajaksi ja nyt hän voi päästä korvaushoitoon. Nämä tiedot helpottivat oloani huomattavasti, vaikkei korvaushoitokaan tietysti ole mikään ihanne ratkaisu. Emme lähteneet viikonloppuna ryyppäämään...