Vettä sataa kaatamalla.Mielessä taas kerran päivä tasan vuosi sitten.Toisen lapseni syntymäpäivä,ensimmäinen punktio.Koko elämä pysähtyi,putosin niin hurjan korkealta.Onneksi syntymäpäivät oli juhlittu jo päivää aijemmin,en olisi jaksanut nähdä sinä päivänä yhtään ihmistä.Enkä olisi halunnut enää edes olla olemassa.Halusin oikeasti kuolla.Mutta minä selvisin.Tai ainakin minä hengissä edelleenkin olen.Miksihän sitä pitää oikein vääntää veistä haavassa ja miettiä näitä pettymyksiä?Miksi ei vaan voi unohtaa ne kaikki ja elää tätä päivää?En tiedä.Kai sitä vaan on niin tyhmä,että kokoajan miettii vaan kaikkea kurjuutta :(

Mutta,mutta...Eipäs unohdeta tämän hetkistä iiiiisoa ilon aihetta,IHANAA, LEIJONAT, IHANAA

Kaksi viikkoa meni naulittuna tv:n ääreen ja nyt on taas aikaa miettiä elämäänsä,kun MM-kisat loppuivat.Tylsää.Ja kodista on tullut minulle maailman tärkein paikka,vielä en lauantain jälkeen ole uskaltanut täältä poistua,paitsi tietysti hoitsumuksujen kanssa puistoon.vielä huomisen saan olla täällä "suojassa" ja torstaina tapaan ihanan palstaystäväni,mutta perjantaina sitten jo odottaakin pelottava kauppa Kyllä on mennyt elämä ihan huippu hauskaksi,no onneksi maanantaina seuraava tukikeskustelu,jossa aijon kyllä puhua tästäkin uusimmasta "diagnoosista".