Takana paniikki ultra. Olin jo aamulla jotenkin ihan luovuttanut, olin varma, että "pähkinää" ei enää ole. Eilisen illan makasin sängyllä ja silittelin kokoajan mahaani. Puhuimme mieheni kanssa paljon, hiljaisella äänellä, rauhallisesti.( Mikä ei meiltä useinkaan onnistu) Ilta oli hyvin kaunis, vaikka asia, jonka ympärillä olimme oli kaikkea muuta. Jotenkin silti tunsin sellaista outoa rauhaa, en enää sitä pakokauhua, mitä aamulla, vaan jotenkin minun oli kuitenkin levollinen olla. Kuulostaapa oudolta, mutta niin se kyllä tuntuikin.

Yö oli piiiiiitkä, katsoin taas monta dvd:tä, vaikka ajstukset olivatkin ihan muualla. Empä juurikaan muista mitä niissä tapahtui. Äitini tuli tekemään mun työni sen ajaksi, kuin kävin ultrassa. Sanoin tosin lähtiessäni, etten tule jatkamaan työpäivääni, mikäli uutiset on huonoja. Hyvin äitikin olisi voinut muksut hoitaa, onhan hän saman alan ammattilainen jo usean vuosikymmenen ajalta.

Ultra aika oli ihan ajallaan, en oikeastaan ennättänyt edes istua. Housut pois ja penkkiin. Selitin kokoajan lääkärille miksi olin siellä ja miksi minua pelotti ja,ja ja...Lääkäri oli vain hiljaa. Mut ultrassa sitten heti näkyi pieni vikkelä jumputus, pähkinän sydän Taas niin kaunis ja liikuttava näky. Näky jota ei koskaan unohda. Kasvu tasaista, nyt jo 17 mm ja koko vastasi viikkoja,8+2.

Kaikki siis hyvin. Luojan kiitos. Testit on nyt sitten testattu, ei koskaan enää. Laitoin ne jo roskiin.

Voi että miten osaa pieni ihmis taimi laittaa pään sekaisin ja aiheuttaa kamalan suuren huolen. Onneksi kaikki edelleen hyvin. Nyt minä nautin