Viime viikolla me lomailtiin. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut laittaa kelloa soimaan. Oli ihan luksusta, kun kukaan ei huutanut kurkkusuorana montaa tuntia päivällä. Ketään ei tarvinnut kantaa. Pää lepäsi ja neitikin nautti. Kävin lähes päivittäin pesemässä siskoni luona ikkunoita. Ei mitään kovin mukavaa puuhaa lukuisine ruudukoineen, mutta sain kuitenkin urakan päätökseen. Tapasin pikkuveljeäni, puhuin puhelimessa ystävieni kanssa. Tapasin ystäviäni.Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta. Oman perheeni seurasta. Työnsin huolet ja murheet edes vähän kauemmaksi. Kävin neitin kanssa lähi kaupungissa tapaamassa ystävääni. Häntä, johon tutustuin hoitojen aikana. Häntä, jonka pieni tyttö kuoli vajaa kaksi vuotta sitten. Häntä, jolla oli mukanaan kolmevuotiaan tytön lisäksi hänen pikkuveljensä, nyt reilu kahdeksankuinen hymypoika. Vietimme kaupungilla aikaa jutellen ja kävimme myös syömässä hieman erikoisin piirtein. Oli ihana nähdä heitä. Ostin myös tällä kertaa ne 6 donitsia ja nyt myyjä pakkasi ne mitään kyselemättä laatikkoon. Paino on nyt normaalilukemissa, olen tyytyväinen.

Viikonloppu meni jo valmistellessa tulevaa viikkoa, lasten varhaiskasvatussuunnitelmia pohtiessa, siivoillessa, kynttilänvalosta nauttiessa. Ihan jo ilolla maanantaina aloitin työt. Kyllä loma tulee aina tarpeeseen.

Vanhin poikani käy uravalintakurssilla ihan mielellään. Joka aamu lähtee matkaan yhtään mukisematta. Diabetespolin pelottava käynti häilyy edelleen välillä mielessäni, saimme siellä siis edellisellä kerralla niitä huonoja uutisia. Paino oli laskenut parissa kuukaudessa huolestuttavan paljon. Sokeriarvot olivat ihan liian korkeat. Nämä olivat jo hyvällä mallilla kuukausi sairauden toteamisen jälkeen. Nyt oltiin siis menty hurjan paljon taaksepäin. Poikani otti tämän todella raskaasti. Sain useiden soittojen jälkeen kirjeen kotiin, jossa oli kiireellisenä otettujen verikokeiden tulokset. Paperissa luki, että trombosyytin koholla, leukosyytit koholla, verenpaine koholla ja selviä kuivumisen viitteitä. En saanut niihin muuta selitystä, vaikka soitin ties minne. Poikani kävi ukkinsa kanssa hoitajan vastaanototlla. Hoitaja arveli ettei insuliini imeydy kunnolla. Syytä tai edes mahdollista syytä en tiedä vielä tänäkään päivänä. Kukaan ei kerro, puhu, neuvo, ohjeista. Olen ihan yksin. Kuukauden päästä on seuraava aika lääkärille, joudun kai odottamaan sinne asti.

Nuorimman poikani käräjät olivat ja menivät. Sakkoja kolmesataa euroa, ajokieltoa neljä kuukautta. Ja tietenkin muutama päivä käräjien jälkeen kirje Trafilta, jossa kerrottiin, että maksuun tulee myös vuoden autovakuutus. Plääh. Viime viikolla vieraillessani pikkuveljeni luona ajoin ajatuksissani "hieman liian kovaa" ja tienvierellä seisova kamera nappasi ajostani kuvan. Luvassa siis lisää sakkoja ja voipa olla niinkin huono tuuri, että saan sanoa hetkeksi hyvästit myös ajokortilleni. Hemmetti.

En jaksanut mennä eilen kriisiryhmään. Se tuntui aluksi hyvältä, juuri siltä mitä tarvitsin. Nyt se on alkanut tuntua pakkopullalta. Ehkä kuitenkin tarvitsisin ihan "oikeaa terapiaa", jossa minua kuuntelisi ammatti-ihminen. En tiedä. Yksi kerta on enää jäljellä tuota kriisiryhmää, sinne menen ja sitten mietin asioita uudelleen.

Tuntuu, etten nykyään jaksa kirjoittaa edes tätä blogia muuta kun silloin, kun elämä potkii päähän. Niin se potkii jälleen kerran. Juuri äsken vedettiin taas matto jalkojeni alta ja lujaa. En yksinkertaisesti jaksa tätä helvettiä uudelleen...