Viikonloppu oli ja meni. Tukilapset viettivät sitä jälleen luonamme ja aika meni kuin siivillä. Vierailimme vanhempieni luona, jossa tapasin myös vanhimman siskoni ja hänen perheensä. Istuimme pitkään kahvipöydässä lasten juostessa pihalla ja juttelimme vakavista asioista. Oli ihanaa jutella pitkästä aikaa kunnolla. Minulla on maailman paras perhe <3

Teimme myös ison homman polttopuiden kanssa ja lapset olivat siinä suureksi avuksi. Viikonloppu oli lähes kesäisen lämmin, joten nautimme ulkoilusta täysillä. Neiti löysi siipensä satuttaneen perhosen ja hoivasi sitä koko viikonlopun.

Mieltä kuitenkin kalvaa suunnaton huoli. Huoli, joka ei poistu hetkeksikään ja saa vähän väliä kyyneleet silmiini. Voi kumpa kaikki kääntyisi parhain päin ja tämä olisi vaan pahaa unta :(

Kävin äsken viemässä ruokaa esikoiselleni ja samalla piipahdin rakkaan pikkuveljeni luona. Kaupan pihalla juttelin hetken äitini kanssa ja pois tullessa puhuin toisen veljeni kanssa puhelimessa. Oloni on jotenkin turta. En ymmärrä mitä tässä oikein tapahtuu ja miten tässä voi elää normaalisti vielä reilut pari viikkoa, ennenkuin saadaan uutta tietoa. Päässä pyörii tuhat kysymystä. Vastauksia ei luonnollisestikaan ole.

Kun tulin kotiin, neiti oli äärettömän surullinen. Kysyin mitä oli tapahtunut. Hän halusi mennä kanssani takapihalle. Kävelimme yhdessä pienen puun juurelle, jossa oli kauniita valkoisia luonnonkukkia, pieni kivi ja sisältä haettu iso muovinen mansikka. Neiti sanoi kyyneleitä nieleskellen, että perhonen oli kuollut ja siinä puunjuurella oli sen hauta. Kyyneleet valuvat poskillani vuolaana virtana. Kyllä elämä osaa olla julmaa :(

...Puu kasvaa, kasvaa ja tuuhentuu ja vuosille nauraa se pitkään. Kun perhonen päivässä vanhentuu, puuta lannista myrskyt ei mitkään...