Siinäpä vasta onkin kysymys. Jos vastaisin siihen yhtään miettimättä syvällisemmin, kuuluisi vastaukseni suunnilleen  näin.

Kiitos, ihan hyvää. Olen taas ollut koko viikon ylityövapailla ja nauttinut laatuajasta neitin kanssa. Leivoimme juustokinkkusarvia, olemme ulkoilleet, pyöräilleet ja nauttineet ihanista kevät päivistä. Olen tavannut paria ystävääni, puhunut paljon puhelimessa ja lukenut kirjoja. Tarkoituksena oli vielä pestä ikkunat, mutta ne nyt taitavat jäädä pesemättä. Viikonloppuna " tukipojat " olivat meitä viihdyttämässä, sekä ystävämme lähikaupungista. Vietimme mukavan viikonlopun. Huomenna lähden ystäväni kanssa Apulannan keikalle, ihanaa! Esikoiseni on vieraillut kotona tiuhaan tahtiin, lähinnä ruoka-aikaan, mutta mikäs sen ihanampaa, kuin nauttia hänen seurastaan. Eilen vietimme uskomattoman juttutuokion ihan kahdestaan. Puhuimme yli tunnin kaikesta maan ja taivaan väliltä. Hänen lapsuudestaan, minun ja hänen isänsä erosta, koulun käynnistä, koulukiusaamisesta, minun mummoistani, diabeteksestä ja vaikka sun mistä. Keskustelu oli oikein ihana, harvoin hänen kanssaan tuollaisia pitkiä keskusteluja sai aikaan silloin, kun hän asui vielä kotona. Hän sulkeutui aina vaan omaan huoneeseensa, mutta nyt kun huonetta ei enää ole, hän " joutuu " istumaan yhteisissä tiloissa :) Nuorempi poikani odottaa jo innolla pian olevia syntymäpäiviään ja käy edelleen koulua ihan hyvillä mielin. Diabetespolilla käynti oli viime viikolla ensimmäistä kertaa ihan positiivinen kokemus, pitkä sokeri paremmissa lukemissa, kuin vielä koskaan aikaisemmin. Minulla on ihania ystäviä, joiden kanssa juttelemme päivittäin. Mikäpä tässä siis on ollessa, elämähän kuulostaa ihan elämisen arvoiselta. Ja sitä se tietysti onkin. Mutta elämään kuuluu myös se toinen puoli..

Hei, hei, mitä kuuluu? Vol.2

Luin muutama päivä sitten kirjan nimeltä Poika ja Kannabis. Nyt loppusuoralla on toinen kirja, Tapa minut, äiti. Rankkoja aiheita, mutta kannattaa ehdottomasti lukea.

Päässäni pyörii ainakin tuhat asiaa. Esikoiseni. Miten hän oikeasti pärjää? Mitä hänen elämänsä sisältää? Huoli, suru, ahdistus. Niin tuttuja sanoja. Näen usein painajaisia, jotka liittyvät häneen. Pelkään ja odotan jotain kamalaa tietoa lapseni elämästä. En ole lainkaan vakuuttunut hänen pärjäämisestään. Toimin salapoliisina ja tutkin hänen elämäänsä, yritän selvittää mitä hänelle oikeasti kuuluu.( Ja siis tutkiminen tarkoittaa sitä, että katselen facebookissa hänen kavereitaan :) ) Vaikka jokin osa päässäni huutaakin, että anna olla, et edes halua tietää!! Mutta silti minä haluan. Otan vastaan kaiken sen mitä eteen tulee. Rakastan häntä yli kaiken ja toivon hänelle vain pelkkää hyvää.

Parisuhde. Jälleen kerran. Siis mikä se on? Me ollaan niin hakoteillä, ettei mitään järkeä. Minä olen välillä niin kyllästynyt tähän, että mietin ihan tosissani, että pakkaan vähäiset kimpsuni ja lapseni ja lähden. Eikös nyt olisi minun vuoroni vaikka muuttaa esikoiseni luo, asuihan hän kitenkin minun kanssani yli 18 vuotta :) Mutta muuttaminenkin pois kotoa tuntuu väärältä. En haluaisi rikkoa perhettäni. Neiti rakastaa isäänsä ja kotiaan. Minäkin rakastan kotiamme. En tiedä rakastanko enää miestäni. En ainakaan samalla tavalla kuin ennen. Enkä usko tämän tästä enää muuksi muuttuvan. Voin elää näin, mutta onko se hyväksi kenellekään? En tiedä. En usko miehenikään tuntevan enää samoin minua kohtaan, kuin vielä joku vuosi sitten. En yksinkertaisesti usko, että välillämme on enää rakkautta. Eivät toisiaan rakastavat ihmiset käyttäydy näin, niinkuin me toisiamme kohtaan käyttäydymme. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

    ...Kai se käy niin pikkuhiljaa
       ettei muuttuvansa huomaakaan
       ja kerran niin kuin pläkki päivän selvää se on
       tajuan en rakasta sua enää...

Diabetes. Suuren suuri huolenaiheuttaja. Vaikka pitkä sokeri olikin verikokeissa viimeksi parempi kuin aijemmin, ei tauti silti ole yhtään hyvällä mallilla. Diabeteksen hoitoon tarvitaan motivaatiota, sitä ei vaan yksinkertaisesti tunnu olevan. Sokereiden mittaaminen jää ihan minimiin, sekin kun olisi äärettömän tärkeää. Puhuimme poikani kanssa siitä, miten vakavasta asiasta kuitenkin on kyse, mikäli hän laiminlyö hoitamisen. En osaa muuta tehdä, kuin puhua ja kannustaa. Toivottavasti hän ottautuu asiaan jatkossa paremmin. Huokaus.

Sitten olisi tietysti vielä muutama kaveri, josta saisi aikaan jopa oman pitkän kirjoituksen, koiran iiiiiki-ihana juoksuaika ja monta muuta pienempää murhetta, mutta nyt syöksyn vielä hetkeksi kirjan kimppuun ja yritän päivitellä kuulumisia hiukan useammin :)