Huh,hellettä Kylläpä aika taas rientää vauhdilla,mihin ihmeeseen nämä kaksi lomaviikkoa on kadonnut,iiiiiik,kohta loma loppuu ja ollaan taas kylmässä ja koleassa syksyssä

Mutta sit asiaan...Meidän elämässä on tapahtunut isoja asioita,meistä on tullut tukiperhe kahdelle ihanalle ADHD-lapselle Vauhtia siis jatkossa riittää ja varmaan vaarallisia tilanteitakin,mutta tämä on ollut minun haaveeni jo piiiitkän aikaa ja aina ennen olen ajatellut,että ensin oma vauva ja sitten vieraat lapset,kun oma lapsiluku on täysi.Mutta enää en jaksa ajatella niin.Minä olen elänyt jo liian kauan "sit ku"-elämää ja enää en elä.En voi, enkä halua luopua kaikista haaveistani vain tämän vauvaprojektin vuoksi.Nämä ihanaiset tukilapseni eivät todellakaan ole mitkään "oman vauvan korvikkeet",olisin ryhtynyt tähän tukiperhetyöhön jo ajat sitten,vaikka meillä olisi oma nyyttikin ja nimenomaan jos olisimme onnistuneet jo oman saamaan,niin sitä suuremmalla syyllä olisin ollut tähän valmis jo aijemmin.Nämä kaksi lasta tulevat olemaan osa meidän perhettämme niin kauan,kuin he sitä tarvitsevat,vaikka seuraavasta hoidosta saisimme viitoset,he ovat silti aina tervetulleita meidän kotiin ja rakkautta ja tukea heille riittää takuu varmasti.Sitten vaan olemme SUURPERHE aina kaksi viikonloppua kuukaudesta ja lomilla pidempiäkin aikoja Olen tällä hetkellä tosi onnellinen,että otimme näin iso askeleen.Ehkäpä vielä joskus ryhdymme sijaisperheeksi ja saamme kotiimme asumaan jonkun pienen piipertäjän,mutta se ei minun työni kannalta ole ainakaan vielä mahdollista.Ehkäpä kuitenkin joskus on...

Ja sitten muihin asioihin.Ei tullut ikinä ne minun tutkimustulokseni ja ihan tyystin unohdin niiden perään soitella.Nyt poli on jo kesätauolla,joten olkoon ne tulokset sit odottelemassa syksyä siellä polin kirjoissa ja kansissa.kyllä kai minä ne joskus kuulen.Eikä tällä hetkellä edes harmita,etten tiedä niiden kohtalosta mitään.Postimies saattaa jopa tietää minusta jotain sellaista,mitä minä itse en tiedä

Eilinen päivä köllöteltiin helteisessä vesipuisto Serenassa,ihanaa uimista ja lekottelua,jätskiä ja omien rakkaiden seuraa,ihanaaaaa!!!Mutta minä erehdyin kiipeämään hurjan korkeat portaat katonrajaan asti,päätin käydä laskemassa pimeän tunnelimäen.Se oli virhe.Iso virhe.Jo ylös kiivetessäni aloin tuntea miten sydän hakkasi vimmatusti ja tähyilin joka suuntaan.Jatkoin kuitenkin matkaa.Taas virhe.olisi pitänyt kipittää kiireesti takaisin alas.No,siellä minä kuitenkin olin,loukussa.Kamalasti ihmisiä,jonot hirvittävän pitkät,kamalan kuuma,rintaa puristi,heikotti,pyörrytti.En päässyt pois.Edessäni ja takanani jonotti mukavasti porisevia ihmisiä.Minä olin kauhuissani.Tuntui,että pyörryn.Laskin edelläni olevia ihmisiä,13...12...11...Ihmisiä oli liikaa,tuntui etten koskaan pääse sieltä pois.10...9...8....Olin suunnilleen valmis hyppäämään kaiteen yli,mutta (onneksi)sekin oli niin kaukana.7...6...5...uikkaritkin oli alkanut kiristämään,hengitys oli nopeaa,vaikka luulin etten enää edes hengitä.4...3...2...1....Siinä vaiheessa vasta katsoin putkea mihin jonotin,päässä sumeni,PIKIMUSTA UMPIPUTKI,sain vieraakseni korkeanpaikan kammon lisäksi ahtaanpaikankammon ( En todellakaan ole ennen kärsinyt sellaisista) en edes muista kuinka sinne putkeen lopulta päädyin,liekö joku takanaolija potkaissut,mutta siellä minä vaan makasin ja odotin,että pääsen alastuloaltaaseen.onneksi liuku oli nopeasti ohi ja kaikki tukaluudet katosivat,kun kömmin takaisin altaan reunalle.Kamala kokemus.Suorastaan yksi elämäni kamalimpia.Vaikka tilanne olikin ohi,minä marssin saunaan ja seurasin muiden polskuttelua sen jälkeen vaatteet päällä turvallisen välimatkan päästä.oli onneksi jo kellokin niin paljon,että kotiinlähtökin oli edessä.Koskaan en enää mene vesiliukumäkeen.En vaikka se olisi pieni liukumäki meidän lähirannalla,sen verran kamalaa tuo oli.

Mutta näillä fiiliksillä mennään ja jatketaan kesän vieettoa,joka kiitää kamalaa vauhtia kohti tuusia tuulia