Istuin eilen illalla kymmenen aikaan kotini rappusilla. Villatakki harteillani ja katselin pimenevää iltaa. Olin laittanut yhdeksän aikaan tytön unille, mutta en itse saanut unta. Mietin siinä istuessani elämääni taaksepäin. Palasin ajatuksissani kahdeksantoista vuoden päähän. Olin juuri näihin aikoihin saanut tietää olevani elämäni ensimmäistä kertaa raskaana. Muistan sen päivän, kuin eilisen. Kävin aamulla labrassa ja päivällä sai soittaa tulosta. Raskaana. Onneksi olkoon. Olin ikionnellinen. Oltiinhan vauvaa yritetty jo lähes vuosi. Muistan kuinka kiiruhdin siskoni luo ja kerroin hänelle uutiset. Poltimme yhdessä tupakat, minä viimeisen tupakkani pitkään aikaan. Illalla äitini kotiutui sairaalasta. Kerroin heti myös vanhemmilleni. Sain äitiltäni ruusun. Ei sitä silloin osannut miettiä keskenmenoja, eikä muutakaan pelottavaa mitä raskaus voisi tuoda tullessaan. Myöhemmin illalla pääsin kertomaan ilouutiset myös miehelleni. Hän oli töissä Helsingissä viikot, viikonloput kotona ja soitti aina työpäivänsä jälkeen lankapuhelimeeni. Kännyköitä meillä ei ollut. Itkimme ilosta. Elämämme oli täydellistä. Viikot vierivät ja rakastin pyöristyvää vatsaani. Meillä oli siihen aikaan myös koira, Arttu. Kävelin päivittäin Artun kanssa muutaman kilometrin päähän mummoni luo. Arttu jäi sinne hoitoon minun käydessä kauppa-asioilla. Mummoni oli minulle äärettömän tärkeä. Raskauden ollessa suunnilleen puolessa välissä, muistan erään perjantai-illan. Olimme juuri muuttaneet uuteen, ensimmäiseen yhteiseen kotiimme. Istuin olohuoneessa tehdän valmisteluja siskoni tulevia häitä varten. Mieheni oli lähdössä ystävämme kanssa istumaan iltaa paikalliseen bubiin. Kaikki oli hyvin, mikään ei voisi särkeä ihanaa tulevaa pikkuperhettämme. Mies kotiutui joskus aamuyöstä, niinkuin aina, baari-ilta päättyi joko grillille tai hetkeksi jonkun kotiin jatkoille. Viikonloppu meni hyvin, kävimme saunavuorollamme päiväsaunassa, nautimme toistemme seurasta ja kasvavasta mahastani. Maanantaina mies pudotti pommin, hän oli pettänyt minua perjantai yönä. Koko maailmani romahti. En halunnut enää uutta ihanaa rivitalokaksiotamme. En halunnut enää miestäni. Enkä edes tulevaa vauvaa. Kaikki oli pilalla. Itkin, huusin ja raivosin. Heitin seinään ainakin viisi lasiastiaa, jotka helähtivät tuhansiksi sirpaleiksi. Jätin sirpaleet siihen lojumaan. Kuljin ulkona yksin, peloissani. Miettien, että mitäs nyt? En halua tätä yksin. Tarvitsen miestäni ja tulevan lapseni isää. Päätin yrittää antaa anteeksi. Kuitenkin tuo asia meidät erotti, vaikkakin vasta vuosien jälkeen. En koskaan pystynyt unohtamaan, vaan revin kipeän asian aina auki pienimmänkin riidan yhteydessä. Jatkoimme kuitenkin yhdessä. Loppuraskaus oli vaikea. Mies olisi halunnut rentoutua viikonloppuisin kavereidensa kanssa, minä en enää luottanut. Riitelimme paljon. Liikaakin. Toukokuussa kuitenkin saimme maailman ihanimman pojan. Yhdessä olimme synnytyksessä ja yhdessä lähdimme vauvamme kanssa kotiin. Hän oli meidän rakkaudenhedelmämme. Hän oli kaikkemme.

Aika kului ja pian vauvamme oli jo kasvanut taaperoksi. Olimme muuttaneet uuteen kotiin, rivitalokolmioon. Parisuhteemme oli kuollut. Olimme vain kaksi toisillemme lähes vierasta ihmistä, jotka asuivat saman katon alla ja hoitivat yhdessä hurmaavaa pellavapäätä. Kävin perheneuvolassa puhumassa elämästämme. Kunnes koitti päivä jolloin huomasin saaneeni vauvakuumeen.

Vaihdoin paikkaa piharappuselta puutarhakeinuun. Jatkoin miettimistä. Meillä ei ollut enää aikoihin ollut mitään parisuhteeseen kuuluvaa toimintaa, mutta kerran erään kammottavan mökkireissun päätteeksi ajauduimme samaan sänkyyn. Parin viikon päästä sain kuulla puhelimessa sanat :"Onneksi olkoon, olet raskaana". Olin onnellinen. Ajattelin uuden vauvan poistavan myös meidän ongelmat. Raskausaika meni nopeasti, olin yksityisenä perhepäivähoitajana ja elämä hymyili. Toinen valloittava kiharapää syntyi huhtikuussa. Perheemme voi jonkun aikaa paremmin kuin aikoihin, kunnes pienimmän pojan ollessa puolitoista vuotias, päätimme muuttaa erilleen. Se oli kamala päivä. Lauloin kokopäivän Röllin laulua " Oli vanhoja jo kumpikin Ruttunen ja Ella, Ruttunen oli robotti ja Ella sähköhella. Oli yhdessä pitkän taipaleen eläneet nää kaksi, mutta Ruttunen rupesi miettimään muuttuisiko paremmaksi, jos Ellan vaihtaisi uudempaan, hellaan hieman kuumempaan, jossa toisenlaiset nappulat, eikä kuulu kolinat". Siitä voi jo arvata mitä edellisenä iltana mieheni työpaikan pikkujouluissa oli tapahtunut. Istuin keittiön pöydän ääressä ja kerroin pojille, että isä on muuttanut pois. Nuorempi ei sitä tietenkään käsittänyt, vanhempi alkoi itkeä sydäntäsärkevästi. Soitin heti itkien äidilleni, joka hakikin pojat hetkeksi luokseen. Mietin, että tässä sitä nyt ollaan. Yksin. Ihana ystäväni tuli samana iltana luokseni. Hän oli yötä päivää kanssani, että selvisin pahimman yli. Olen edelleenkin hänelle siitä kiitollinen. Pari päivää eromme jälkeen "elämäni suuri rakkaus" seisoi ovellani. Meillä oli vuosisadan rakkaustarina ennenkuin tapasin poikieni isän. Hän sanoi tulleensa kysymään henkilökohtaisesti onko se totta? Olenko minä nyt vapaa? Sanoin olevani, mutta en todellakaan valmis mihinkään. En nyt. Enkä ehkä koskaan. Jonkun ajan päästä hän alkoi seurustella ystäväni kanssa, he menivät naimisiinkin ja saivat kaksi lasta. En tiedä mitä heille nykyään kuuluu. Ajattelen häntä joskus. Hän oli minulle todella tärkeä.

Vietin muutaman vuoden huoletonta sinkkuelämää. Rakastin lapsiani ylikaiken, vietin kaiken aikani heidän kanssaan, mutta joka toinen viikonloppu heidän ollessa isänsä luona minä bailasin kylän baareissa. Sitten tapasin nykyisen mieheni. Se oli jotain ihanaa ja olin rakastunut häneen hetkessä. Vuodet vierivät, oli ylämäkiä, loputtomia alamäkiä ja suossa rämpimistä. Kuusi vuotta sitten lopetimme baarireissut ja alkoholi jäi kokonaan. Alkoi yritys saada yhteinen vauva. Siitä ajasta olenkin kirjoittanut tänne jo lähes kaiken. Marraskuussa 2011 viimeinen alkionsiirto toi sen kauan kaivatun plussan. Raskausaika oli mahtavaa, maha oli ihana. Ja yhdessä saattelimme tuon pienen kiharapäisen tytön tähän maailmaan. Olen edelleen joka päivä kiitollinen kaikista kolmesta lapsestani. Rakastan heitä aina!

Raahauduin sisälle joskus yhdentoista maissa. Kurkkasin nuoremman poikani huoneeseen, hän oli jo unessa. Menin vanhemman poikani huoneeseen. Käperryin istumaan hänen sorminojatuoliinsa. Juttelimme niitä näitä. Kaikesta mahdollisesta, paitsi siitä mistä olisi pitänyt. Lähdin omaan makuuhuoneeseeni. Katselin hetken omassa sängyssään nukkuvaa lasta. Silitin hänen pehmeää poskeaan. Makasin sängylläni silmät auki, peitto jalkojeni päällä, Barbapapa kainalossani. Tunsin kuinka kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Suljin silmäni ja toivoin, ettei aamu tulisi koskaan.

Käynti sairaalan diabetespolilla ei siis mennyt hyvin. Elämä on niin raskasta...