Huokaus. Olen taas tehnyt kaikkeni esikoiseni eteen. Siis ihan kaikkeni ja sain järjestettyä hänelle uuden vuokra-asunnon. Esikoinen oli enemmän kuin tyytyväinen ja kaikki näytti niin hyvältä. Äsken hän kävi kotona ja oli ensin ihana aurinkoinen itsensä, kunnes yhtäkkiä muuttui taas puhumattomaksi mököttäjäksi. Mikään ei kuulema onnistu ja hän on varma ettei tule saamaan vuokratakuuta uuteen asuntoonsa.  Hän oli käytökseltään tosi inhottava. Hän sai kyyneleet silmiini.

Soitin heti hänen lähdettyään hänen isälleen ja puhuimme vuokratakuusta. Saatiin asia järjestymään, siis ainakin puhe tasolla, mikäli Kela tai Sosku ei takuuta maksa. Ajattelin, etten edes ilmoita pojalleni vielä mitään, etten pahoita mieltäni enemmän, mutta soitin kuitenkin, ajatellen asian piristävän myös lastani. Jälleen virhe. Kumpa en olisi soittanut. Lapseni oli entistäkin inhottavampi ja sanoi sellaisia asioita, joita en koskaan olisi halunnut kuulla. Voi rakas lapseni, kun tietäisit miten pahan mielen minulle sait :(

No, ei auta, kuin lähteä kuuden lapsen kanssa eväsretkelle uimarannalle, pyyhkiä kyyneleet poskilta ja yrittää olla se viisas aikuinen, kiukuttelevan täysi-ikäisen äiti. Mielensäpahoittaja.