Nt-ultra oli siis eilen. En vaan jostain syystä jaksanut edes ajatella istuvani tähän koneen eteen. Kaikki oli kuitenkin hyvin. Ei lisätutkimuksia tarvita. Olen onnellinen ja kiitollinen

Pähkinäni ei muistuttanut enää ollenkaan pähkinää. Siitä oli tullut oikea vauva.  Niin pieni,6.2cm,mutta silti ihan vauvan näköinen. Löytyi sormet ja varpaat ja aivolohkot ja tietenkin se pieni sykkivä sydän, joka jumputti 150 kertaa minuutissa. Sitä oli ihana kuunnella nyt ensimmäistä kertaa. Ultra kesti aika kauan, mikä oli tietysti vaan iki-ihanaa. Olisin voinut seurata murun uiskentelua ihan loputtomiin. Välillä hän nukkui ja piti ihan herätellä, välillä polskutteli mahallaan ja välillä kellui selällään. Ihana näky. Seurasimme sitä mieheni kanssa ihan hiljaa, täysin puhumatta, ilmekään ei värähtänyt,  kyyneleet valuivat silmistäni vuolaana virtana, niitä aina yritin kiireesti pois pyyhkäistä, ettei vaan yhtään sekuntia jäisi näkemättä. Huone oli täynnä opiskelijoita ja hoitaja selitti heille hyvin yksityiskohtaisesti kaikki mitä ruudulla näkyi. Korvat, kädet, jalat, nenä. Ja me kuuntelimme. Kun ultra oli ohi jäimme edelleen hiljaisuuden vallitessa opiskelijoiden kanssa huoneeseen odottamaan "tuomiota". Siinä vaihdoimme muutaman sanan mieheni kanssa. En pelännyt odottaessani, olinhan jo nähnyt sen tärkeimmän, Pieni ihmeemme on elossa. Sydän sykkii vimmatusti. Hoitajan astuessa huoneeseen en oikein edes muistanut miksi hän välillä poistui. En ennen kuin hän sanoi, että kaikki kunnossa, ei mitään hälyttävää, voitte mennä hakemaan ajan rakenneultraan. Kävelin pää pyörryksissä eteenpäin. Jälleen kerran yksi etappi on suoritettu. Ultrassa kaikki hyvin. Viikkoja kasassa 12+3. Jokohan uskaltaisi hetkeksi hengähtää?

Lähdimme ajelemaan hiljalleen kotia kohti. Kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen mieheltäni, et miltäpä tuntui? Hän vastasi heti, et "Anna mä hetken ajattelen." En kysynyt enää mitään. Katselin vaan sydän suurta rakkautta täynnä pienen ihmeemme uusimpia kuvia. Pian mieheni alkoi puhua. Hän sanoi, "Tosi hauskan näköstä oli, kun se ui ihan kun sammakko ja outoo miten se hoitaja sai sen tökkimällä hereille. Eihän siihen vaan satu sellainen?" Minä itkin jo ihan vuolaasti. Mieheni oli nähnyt ensimmäistä kertaa oman pienen ihmeemme ja isän huoli oli heti valmis.

Omassa voinnissa ei edelleenkään mitään mainittavia muutoksia. pahaolo iskee aina välillä, mutta välillä menee jo pitempiä hetkiä ilman sitä. Hammassärky on lakannut, tai vähän aina juilii, mutta ei enää koske. Housut kiristävät mahan kohdalta yhä vaan enemmän. Yöt menee vaihtelevasti. Mutta kaikinpuolin oloni on loistava.

Mietin usein tätä viimeistä hoitoa. Mietin kaikkea sitä mitä päässäni pyöri ennen hoitoa, sen ollessa käynnissä, punktiota, siitä seuranneita kamalia piinapäiviä ennen siirtoa ja itse murusten kyytiin haku reissua. Ehkä ne kaksi pientä alkiota olisivatkin voineet olla nimeltään ihme ja kumma, nimittäin edelleen jaksan miettiä minne se toinen alkio oikein katosi? Se oli siis meidän pikkuinen nimeltä Kumma ja Ihme jatkaa edelleen kasvuaan. Ihmettelen myös sitä, miten rauhallinen ja levollinen olo minulla oli oikeastaan koko piinailun ajan. Ihan erilainen, kuin aijemmissa hoidoissa, vaikka plussaan en uskonutkaan. Silti näin jälkeenpäin ajatellen koko se piina-aika oli täysin erilainen kuin aijemmat kerrat. Ehkäpä jos olisin yhtään enää uskaltanut luottaa onnistumiseen, olisin jopa saattanut arvella tuloksen olevan juuri tämä. Mutta en antanut enää siinä hoidossa itselleni edes lupaa ajatella, että onnistuisimme. On se vaan tämä maailman meno todella kummallista ja kaikkea sitä pitää pienessä päässään pohtiakin

Lapseni ystävän asiassa ei ole vielä tapahtunut mitään suurempaa käännettä. Tai voihan ollakin, mutta minä en vaan sitä tiedä. En ole ollut hänen äitinsä kanssa nyt yhteyksissä, sen vain tiedän, että hän on palkannut asianajajan. Toivottavasti asiat nyt selviävät. Poikani puhuu lähes päivittäin ystävänsä kanssa puhelimessa, onneksi hän saa sieltä pitää yhteyttä ystäviinsä. Viikonloppuna poikani lähtee yhden kaverinsa kanssa häntä katsomaan. Olen onnellinen, että he kulkevat tätä rankkaa polkua ystävänsä rinnalla.

Näistä kirjoituksista tuntuu nykyisin tulevan aina vaan edellistä pidempiä, hups. Nyt täytyy joutua työntekoon. Mukavaa viikonloppua teille kaikille ihanille lukijoilleni