Miten vuorokaudet voikaan nyt olla näin pitkiä? Ihan liikaa aikaa ajatella ja vaan olla. Minulla on suunnaton ikävä Lanttia.

Kävin sunnuntaina jättämässä Lantille jäähyväiset tallilla. Kyllä oli raskasta. Astuin talliin, jossa tallityöntekijät laittelivat hevosten ruokia valmiiksi. Kävelin hitaasti Lantin karsinan viereen ja purskahdin lohduttomaan itkuun. Tuntui, että jalat lähtevät alta ja sydän pysähtyy. Katselin hetken tyhjää karsinaa ja lähdin ulos tallista. Kävelin kyynelten sokaisemin silmin Lantin luo. Siinä se makasi silmieni edessä pressulla peitettynä. Itkin, itkin ja huusin. Yksi elämäni vaikeimmista kokemuksista. Nostin varovasti pressun reunaa ja silitin sen silkkistä turpaa. Laskin valkoisen ruusun pressun päälle ja itkin edelleen. Jalat eivät enää kantaneet, vaan vajosin maahan Lantin viereen. En pystynyt puhumaan, itkin vain. En tiedä kauanko siinä olin, eikä ajalla ollut mitään väliä. Millään ei ollut mitään väliä. Vain sillä, että rakas Lantti oli poissa, enkä koskaan enää saa silittää sen pitkää turkkia. Kävelin autolla ja ajoin kotiin. Nukuin sohvalla koko illan ja heräsin vaan pieneksi hetkeksi ennen kuin jatkoin unia omassa sängyssäni. Miten tästä surusta ja ikävästä voi selvitä?

Olo on niin tyhjä ja jotenkin hauras. Mietin Lanttia ja yhteisiä puuhiamme melkein koko ajan. Tiedän, että Lantilla on nyt hyvä olla ja kivut poissa, mutta silti en halua hyväksyä tätä. Aika auttaa, sanotaan. Ja niinhän se varmasti tekeekin. Muistot lämmittävät varmasti mieltäni aina ja Lantilla on aina suuri paikka sydämessäni <3