Heräsin taas aamuyöllä, onneksi uneni on jo hiukan jatkunut, enkä herää enää jo puolilta öin. Makasin hiljaa sängyssäni ja katselin ympärilleni. Joulukuusi, joka niin kauniisti koristeltiin muutama päivä sitten, seistä nökötti olohuoneen nurkassa, ei tosin enää niin kauniina, kissat ovat pitäneet siitä huolen, että koristeet roikkuvat ja pallot on pudotettu lattialle. Meidän uusi pieni kissaneiti, jonka pelastimme löytöeläinsuojasta on niin arka vielä, ettei paljon päivällä uskalla liikkua, mutta yöllä kyllä ravia ison kisuherran kanssa riittää. Pallot lentelevät kuusen oksilta, kun ne mennä vipeltää. Sitä on kiva seurata. Ja sotku on sen mukaista. Lattioilla on kasat pukin tuomia lahjoja, en jaksanut niitä eilen paikoilleen laittaa vaan jätin ne suosiolla siihen. Ne ennättää myöhemminkin. Iso laatikollinen on myös lahjapapereita, olkoon vaan nekin tuossa. Ompahan kissoille lisää puuhaa, kun rapistelevat niissä. Yleensä laitan kaiken kuntoon heti "pukin käynnin" jälkeen. Mutta miksi kaikki pitäisi tehdä juuri niin? Mitä väliä sillä on jos koti on hetken kaaoksessa? Ei mitään. Siivoan ne kuitenkin tänään.

Aattopäivä oli ihana, vaikka yön valvoinkin lähes kokonaan. Kinkun tuoksu tulvi uunista ja ennen niin ihana tuoksu olikin nyt muuttunut kammottavaksi, yökkäilin kuvotuksen kourissa ja ihmettelen itsekin miten sain sen edes kuorrutettua Ei siis puhettakaan, että olisin voinut sitä maistella, vaikka se on ennen ollut yksi ihanimmista asioista joulussa. Samoin kuin suklaarasiat, nyt ei voi ajatella syövänsä niitäkään, ainakaan ennen iltaa, jolloin kuvotus on vähentynyt. Mutta silti nautin tästä joulusta sanoinkuvaamattoman paljon.

Omat isot poikani olivat ihan yhtä innoissaan lahjojen aukaisemisesta, kuin pienempinäkin. Yhtä naurua ja hölmöilyä koko päivä ja lahjojen aukaisu tapahtui hyvinkin vauhdikkaasti. Ihana, että lapset ovat lapsia pitkään, ainakin jollakin osa-alueella. Voi sitä onnen määrä, kun he huomasivat mitä paketeista ja kirjekuorista paljastui. Mikäpä olisi äidille ihanampaa, kuin nähdä omat rakkaansa onnellisina

Mietin paljon miten kertoisin pojilleni sisälläni kasvavasta ihmeestä. Ensin ajattelin, etten kerro vielä. Onhan tässä vielä pelko keskenmenosta tai jotain muutakin kamalaa voi vielä tapahtua. Eikö sitä pelkoa sitten kohta enää ole? Ai viikolla 12 kaikki huolet ja pelot katoavat eikä sen jälkeen voi enää tapahtua mitään pahaa? Ikävä kyllä ei se mene niin. Toki tiedän, että suurin keskenmenon riski on ohi tuolloin viikolla 12, mutta mitä sitten? Jos odotan sinne ja jotain kamalaa sattuukin ennen sitä, emme saa edes hetkeä iloita yhdessä. Surusta tulee joka tapauksessa yhteinen. Tosin enhän yhtään tiedä miten lapseni tähän uutiseen suhtautuvat, onko se heille ilouutinen? uskon, että ainakin jossain vaiheessa se on sitä, alkujärkytys voi olla jotain ihan muuta Olen kertonut uutisen jo äidilleni,( isäkin tietää :) ) ja kahdelle siskolleni, sekä muutamalle läheisimmälle ystävälleni. He suhtautuivat uutiseen juuri niinkuin odotinkin, onnellisina meidän puolesta. On ihanaa olla onnellinen. Vaikka joka päiväiset pelot varjostavatkin tätä ihanaa aikaa. Minulle on tullut "menkkakipuja" ja jotain ihme juilintoja ja pelkään lähes kokoajan vuotojen alkavan. Mutta onneksi ei vieläkään punaista näy. Yritän lohduttaa itseäni, että menkkakivut olivat jokapäiväisiä silloinkin, kun aloin odottamaan poikiani ja ne olivat vaan hyvä merkki. Mitään en osannut silloin pelätä. En ollut kuullutkaan kohdunulkoisesta tai tuulimunasta. Keskenmenokaan ei käynyt mielessäkään. Vaan plussatesti kun oli tk:ssa tehty, sen jälkeen kaikki saivat kuulla onnestani ja olin heti ihan täysillä raskaana. Toista se on nyt. Kyllä nämä hoidot ja hoitovuodet ja sitä edeltävät yritysvuodet jättävät syvät arvet ja kokoajan on vaan pelättävä pahinta. Sen verran kovasti on elämä kasaan murjonut. Mutta onneksi kuitenkin edes välillä tulee hetki, joilloin uskaltaa oikeasti olla onnellinen. Kaikki tämä ja tuleva on korkeimman käsissä, emme voi kuin toivoa, luottaa ja rukoilla, että kaikki menisi jatkossa hyvin.

Tulipas pitkä vuodatus, nyt pitää jo lähteä imeskelemään viinirypäleitä ( salmiakkia ei voi enää edes suuhunsa laittaa) alkaa olo muuttua sen verran järkyttäväksi