Vihdoinkin jaksoin taas istahtaa tähän koneen ääreen. Hirveän paljon olisi asiaa ja kirjoitettavaa. Ja huolta, joka täytyisi saada purettua parhaalla osaamallani tavalla, kirjoittamalla. En kuitenkaan tiedä mitä uskallan tänne kirjoittaa. Säikähdin, kun katsoin blogini lukijamääriä ensimmäistä kertaa. Olisi pitänyt jättää katsomatta. Iski paniikki, ahdistus. Olen aina ajatellut, että tätä tarinaani luette te, jotka kommentoitte ja muutama muu läheinen ystäväni. Mutta teitä olikin hurjan paljon enemmän. Tiedän, että sehän blogin tarkoitus onkin, siis juuri te rakkaat lukijani, mutta minulle tämän tarkoitus on purkaa omaa sydäntäni, minun omaa elämääni ja arkipäivääni, iloineen ja suruineen ja nyt se, etten oikeasti tiedä ketkä tätä lukevat alkoi ahdistamaan. Mutta tämän kirjoituksen aihe on " Kaksi pussilakanaa ". Se on aihe ilosta, onnesta ja kenties rakkaudesta. Keskityn nyt siis siihen...

Vanhempi poikani toi viime viikolla pyykkiä pestäväksi, niikuin tuo joka viikko, koska hän ei omista pesukonetta. Poikani kysyi useaan kertaan ruokapöydässä istuessamme ennättääkö pyykit varmasti kuivua seuraavaan päivään mennessä. Lupasin näin tapahtuvan. Hänen lähdettyään survoin pyykit muovikassista koneeseen ja ihmettelin miksi pyykeillä oli niin kiire, eihän siinä ollut kuin petivaatteita ja muutama muu vaate. Laittaessani pyykkejä kuivumaan, tajusin, että siinä oli kaksi pussilakanaa. Voi ihanuus <3 Muutaman viikon takaiset treffit ovat tuottaneet tulosta ja poikani on löytänyt rinnalleen tytön <3 <3

Pyykkejään hakiessaan poikani kertoikin onnellisena tapailleensa tätä tyttöä jonkun aikaa ja nyt tyttö oli tulossa viikonlopuksi poikani luo. Niin ihanaa. Tapasin heidät sattumalta kaupassa ja liikutuin lähes kyyneliin.

Olen niin onnellinen heidän puolestaan, mutta samalla pelkään suunnattomasti. Viimeksi, kun poikani kertoi seurustelevansa hän oli 14 vuotias ja yhtä onnellinen kuin nyt. Muistan niin elävästi sen, kun seurustelu sitten päättyi ja istuin lapseni sängyn laidalla lohduttamassa sydämensä särkenyttä lasta. Itkimme molemmat. Silloin jopa salaa toivoin, etteivät lapseni koskaan löytäisi rinnalleen ketään, ettei heidän sydämensä särkyisi kerta toisensa jälkeen. Oman lapsen suru on liian raskasta katsottavaa. Nyt kuitenkin yritän iloita poikani puolesta ja samalla pelkään suunnattomasti sitä hetkeä, kun tämä päättyy...

Hän aamukahvin vuoteeseen on tuonut rakkaalleen. Valo taittuu ikkunasta onnen hetkeen jokaiseen. Saa peiton alla koko päivän tehdä taikojaan ja tuntea kun lumi peittää maan. Hän risti kädet, käänsi katseen hiljaa ylöspäin ja kiitti miten onkaan saanut rakkautta näin. Aina toivoi kyllä paljon mutta saikin enemmän vaan ei yhtä tiennyt hän: Kertosäe: Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen, on puhdas niin kuin hanki helmikuisten aamujen. Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois, vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois...