Minne katosit ihana, rakastettava pellavapääni? Oma esikoiseni, minun hyväkäytöksinen nuorimies? Veikö sinut mukanaan murrosikä? Vai kenties uhmaikä? Täysi-ikäisyys?

Parhaani olen sinua kasvattaessani yrittänyt. Aina olen sinua täydestä sydämestäni auttanut ja rakastanut. Ja aina tulen rakastamaan, käytöksestäsi huolimatta. Halusit tai et. Kaikkeni olen antanut, ehkä liikaakin, että sinulla olisi hyvä olla.

Miksi se ei sinulle riitä? Miksi loukkaat ja satutat minua puheillasi ja teoillasi? Olenko tehnyt sinulle jotain pahaa? Miksi saat minut nykyisin niin usein itkemään? Niin kuin nytkin. Miksi sinulla on niin paha olla, että joudut purkamaan sen kaiken minuun? Kumpa kertoisit, puhuisit, jotta voisin olla tukenasi.

Oloni on niin voimaton. Maahan lyöty. En ole pitkään aikaan itkenyt näin paljon. Tai ei minulla ole rohkeutta, eikä mahdollisuutta "käpertyä itkemään". Pelkään, etten saa koskaan itkua loppumaan, joten itken hiljaa, salassa. Kyyneleet kuuluvat useisiin päiviini. Miksi oman lapsen käytös tuntuu näin pahalta? Ehkä siksi, että tunnen itseni niin epäonnistuneeksi kasvatustehtävässäni. Ei minun lapsestani pitänyt kasvaa hänenlaillaan käyttäytyvää aikuista. En minä näin lastani kasvattanut. Vai kasvatinko? Kyllä. Minä yksin olen vastuussa hänen kasvatuksestaan ja käytöksestään. Ketään muuta en voi syyttää.

Pari päivää sitten ajelin pitkästä aikaa yksin ympäri kyliä musiikkia kuunnellen. Oli pakko päästä pois kotoa. Pois rakkaimpieni luota. Se oli minun henkireikäni, ilman sitä kaikki olisi hajonnut käsiin. Eilinen päivä oli vähän helpompi, tänään tuo sama tuska taas raastaa sydäntäni irti rinnasta. Pelkään jokaista kohtaamista lapseni kanssa, niin julmalta kuin se kuulostaakin. Silti haluaisin halata häntä lujaa ja jutella kunnolla, mutta hän vain työntää minua yhä kauemmas luotaan. En halua luovuttaa, en halua menettää häntä, enkä tiedä miten voin elää, jos hän ei halua enää turvautua minuun. Entä jos hän vihaa minua? Mitä minä teen?

Olenko lapselleni hyvä äiti? Ei, en ole. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. En ole osannut luoda hänelle sellaista kasvun pohjaa, jonka olen itse saanut. En ole osannut opettaa niitä arvoja, jotka minulle on opetettu. Mutta rakastaa minä osaan ja sen aijon kaikesta huolimatta tehdä <3

* Juuri, kun sain tämän kirjoitettua, saapui esikoiseni kotiin. Hän pyysi anteeksi aijempaa käytöstään ja voi miten hyvältä se tuntuikaan <3 Kohta hän lähtee ajelemaan töihin. Ehkä tässä elämässä on sittenkin tullut tehtyä edes jotain oikein...*