Aloitin tämän blogin pitämisen kolmannen hoidon alussa, joskus sata vuotta sitten. Tämän piti olla minun pako paikkani. Paikka, jonne pystyin kirjoittamaan kaiken sen tuskan ja ahdistuksen mitä hoitovuodet ja lukuisat pettymykset toivat tullessaan. Ja niin tämä olikin. Tänne vuodatin kaiken mikä mieltäni painoi, kaiken minkä vuoksi elämäni oli yhtä helvettiä. Kaikki ne kyyneleet pystyy aistimaan kirjoituksistani. Kaiken sen kivun ja ikävän.Tämä oli minulle elintärkeä paikka. Sain pahaa oloa edes hiukan pienemmäksi kirjoittamalla. Onneksi tämä blogi on olemassa.

Mutta nyt tämän blogin tarkoitus on muuttunut. Tai muuttuihan se jo marraskuussa 2011, silloin tästä tuli odotusblogi, kaikkine huolineen ja murheineen, iloineen ja suruineen. Mahan kasvua oli ihana seurata ja siitä oli kiva kirjoittaa. Ja jälleen tämä kaikki muuttui elokuussa 2012, silloin tästä tuli vauvablogi. Ihanaa aikaa sekin. Pieni tuhiseva käärö. Siinä se tissi suussa tuhisi vierelläni. Tuoksui vauvalta. Teki miehestäni isän ja minusta jo kolmannen kerran äidin. Ylpeät iso veljet ihastelivat sitä maailman kauneinta ja ihmeelisintä näkyä. Sitä pientä prinsessaa <3 Mukana kulkivat silti myös elämään kuuluvat huolet, surut, mutta toki myös ilo ja onni. Vihdoinkin meidän perhe oli täydellinen. Sitten tuli rintaraivarit, myöhemmin ruokailuongelmat, oli öitä jolloin ajelin itkien ympäri kyliä, jotta sain sen pikku nyytin nukkumaan edes hetkeksi. Oltiin välillä eron partaalla mieheni kanssa. Oli poikien tuottamia huolia. Oli sitä normaalia lapsiperhearkea. Kaikkeen tuohon tämä kirjoitus on tuonut helpotusta. Olen aina purkanut asioita kirjoittamalla. Se on minulle jotenkin terapeuttista. Mutta nyt en enää tiedä onko tällä blogilla enää sitä tarkoitusta mitä haen. Tai tarvitsen. Tuntuu kurjalta, kun en yksinkertaisesti enää ennätä enkä jaksa istua tässä kirjoittamassa. Päivät menee niin nopeasti, ettei huomaakaan. Kai nytkin meni monta viikkoa etten kirjoittanut lainkaan. En tiedä jatkanko enää.

Mutta kerrotaan nyt kuulumisia kuitenkin. Neiti siis muuttuu päivä päivältä isommaksi tytöksi. Sanoja on jo ihan hurja määrä, varmaan 20-30." Istuu, hyppää, omena, ukki, soo-soo, ottaa,apina, apua, tutti, teltta, pallo, kiipee" oman nimensähän oppi pari päivää sitten, se on muuten ihanan kuulosta <3 Ei nyt tule muita uusia sanoja mieleen, mutta paljon niitä jo on :) Hän leikkii hoitolasten kanssa, siis isompien ( 2,6v. ja 5v.) 1 vuotiasta hän ei juuri huomaakaan, paitsi silloin kun tämä on minun sylissäni. Mutta yllättävän hyvin tyttö on kyllä sopeutunut hoitolapsiin. Onneksi. Puistossa hän kiipeää ja laskee liukumäkeä. Kulkee isompien perässä joka paikkaan, jopa metsäpolkuja pitkin. Välillä kiikkuu ja välillä kerää käpyjä. Ihana touhottaja. Päiväunet nukkuu edelleen vaunuissa, kestävät n.2-2,5 tuntia. Yleensä nukkuu ne ihan inahtamatta, joskus täytyy käydä vähän heilauttamassa häntä uudelleen uneen. Ruokailut ovat ennallaan, siis kyllä hän syö, mutta nyt kun on syötellyt tuota pientä hoitomuksua, joka tosiaan vaan aukoo suutaan, niin onhan nuo meidän tytön ruokailut ihan kauheita siihen verrattuna. Vaikka miljoona kertaa helpompia, kuin pahimpina aikoina. Sisällä neiti kiipeilee kaikkialle minne vaan pääsee. Ei tosin edelleenkään vielä kovin korkeisiin paikkoihin. Työntelee nukenvaunuja. Vetää perässään vetoleluja. Kantaa tavaroita paikasta toiseen, tai kerää niitä koreihin. Katselee kirjoja. Purkaa palapelejä. Keittää omassa keittiössään meille kahvia ja ruokaa. Hörppii itsekin tyhjän mukin reunalta sitä valmistamaansa kahvia. Tyhjentää kirjahyllyä. Kiukkuaa poikien huoneiden ovien takana. Kantaa isonveljen kaikki jääkiekot ( Joita on PALJON) ympäri kotia. Leikkii duploilla. Hoitaa kissoja. Kantaa kenkiä. Tyhjentää astianpesu- ja pyykkikonetta. Siis tekee kokoajan jotakin, ei ole koskaan paikallaan. Paitsi väsyneenä sitten köllöttää sylissä. Ja mikä ihmeellisintä, laittaa nappuloita, niitä jäätelön näköisiä, sellaiseen valkoiseen muovilautaan, jossa on reikiä ( minulla ainakin oli sellainen pienenä ) ja minusta se on tosi ihmeellistä, että noin pieni osaa ne nappulat paikalleen tökkiä :) Päivät meillä ovat siis aivan ihania. Neiti on varmasti maailman ihanin tyttölapsi <3 ;) Mutta yöt ovatkin sitten asia erikseen. K-A-M-A-L-I-A !!! En voi käsittää mikä tuota lasta öisin riivaa??? Kohta on mennyt kaksi kuukautta, että yöt ovat olleet tämmöisiä. Välillä saattaa olla 1 tai 2 parempaa yötä ja sitten taas mennään ihan ääripäähän. Viime yö oli kaikista pahin. Tähän mennessä. En usko, että se jää pahimmaksi :( Nukuin varttitunnin pätkiä, kerran taisin saada nukuttua puoli tuntia ennen itku kohtausta. Nuha hänellä on ollut n.viikon, korvat käytiin näyttämässä muutama päivä sitten. Hammas puhkesi myös pari päivää sitten. Mutta itkut vaan öisin jatkuu. Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä? Kertokaa jos on hyviä neuvoja? Mä oon nimittäin tosi väsynyt :(

Ehkä yksi syy siihen etten jaksa tätäkään blogia päivitellä kovin ahkeraan on tämä kauhea väsymys. Aina kun mahdollista, siis päiväunien aikaan,, siis vapaa päivisin kaadun itsekin sohvaan eikä käy mielessäkään että tekisin mitään muuta. Ja työpäivinä nyt ei luonnollisestikaan nukkumaan pääse.Just laitoin neitin vaunuihin, joten NUKKUMAAN :) 

Ai niin, anopista vielä sen verran, että eipä olla edelleenkään oltu missään tekemisissä. Viime kirjoitukseni jälkeen hän tosiaan kävi meillä, tai oikeastaan pihalla. Olivat siellä kaikki kolme, anoppi, mieheni ja pikkuneiti :) Emme siis edes tavanneet kuin ihan vilaukselta, sanaakaan ei vaihdettu. Ja toisen kerran hän kävi meillä viime viikolla mieheni synttärikahvilla. Itse olin työkokouksessa, joten emme tavanneet silloinkaan. Kaksi kertaa hän on siis käynyt meillä tämän kohta kahden kuukauden aikana ja kaksi kertaa myös mieheni on käynyt neitin kanssa hänen luonaan. Tuntuu vieläkin vähän oudolta, mutta kaikkeen tottuu!