...Mun silmänurkkiini kuivuu kyyneleet...

Tänään rakas esikoiseni täyttää 20 vuotta. Siis kaksikymmentä??? Mihin tämä aika oikeasti katoaa???

Muistan niin hyvin sen päivän/ yön, kun sain hänet syliini ensimmäisen kerran. Muistan miten onnellisina vanhempina veimme hänet sairaalasta kotiin. Muistan vauva-ajan, miten hän lähti liikkumaan, oppi syömään, muistan sen rakkauden määrän. Muistan ne lukuisat korvatulehdukset ja valvotut yöt, muistan ne uhmakohtaukset. Muistan miten ihana isoveli hänestä tuli vajaan kahden vuoden ikäisenä. Muistan miten sydän pakahtui rakkaudesta, kun vaan katsoin hänen sinisiin silmiinsä.

Tuo tunne ei ole kadonnut mihinkään näinä vuosina. Rakastan häntä edelleen ihan yhtä paljon. Rakastan häntä aina.

Muistan, kuinka hän itki sydäntä särkevästi meidän erotessamme hänen isänsä kanssa. Muistan, kun hän kerran kuiskasi eron jälkeen huoneessaan pikkuveljensä korvaan " Kyllä me tästä selvitään", pikkuveli ei ymmärtänyt erosta mitään, joten tuo lause oli varmasti tarkoitettu hänelle itselleen. Hän vakuutteli, että kaikki menee hyvin. Ja niin siitäkin selvittiin, yhdessä. Muistan miten väsynyt olin välillä eron jälkeen ja kuinka istuimme kaikki kolme poikien huoneen lattialla ja itkimme. Muistan, miten paljon lapsiani rakastin.

Muistan, kun hän lähti eskariin, aloitti koulun. Muistan, kun hän pelasi innoissaan jalkapalloa mummolan pihalla ja myöhemmin myös paikallisessa joukkueessa. Muistan, kun hän kasvoi isoksi pojaksi ja eteen tulivat kaikenlaiset koiruudet. Muistan, miten niitä selvitettiin välillä lastensuojelussa, välillä poliisit istuivat jopa meidän keittiössä. Muistan, miten hän pääsi yläasteelle, aloitti ensimmäisen seurustelusuhteensa, itki sydäntä särkevästi suhteen päätyttyä, kävi rippikoulun ja sai mopokortin.

Muistan sen kamalan tilanteen sinun ja isäsi välillä. Sen, joka pilasi välinne pitkäksi aikaa. Sen, joka pilasi myös minun ja isäsi välit. Koskaan en ole ollut niin surullinen puolestasi. En koskaan :(

Muistan sen reilun kolmen vuoden takaisen päivän, sen jonka aamuna lämmitin sinulle kuuden aikaan saunan, että saisit helpotusta flunssaasi. Muistan, kun ukkisi vei sinut samana aamuna lääkäriin. Muistan, kun ovella lähtiessäsi sinun katseesi kertoi kaiken " Äiti, auta minua ". Muistan, kun sinut vietiin sairalaan. Muistan sen puhelun, kun kysyin ukiltasi kuoletko sinä? Ja ukkisi vastasi, ettei tiedä. Muistan, kun isäsi kanssa itkimme sairaalan teho-osastolla sinun sänkysi vieressä. Muistan, kun istuin siellä samalla osastolla illalla sinun nukkuessasi letkuissa ja happimaskeissa ja kuinka silitin sinun  kättäsi ja jälleen itkin. Muistan, kun saimme diagnoosin, ykköstyypin diabetes. Elin-ikäinen insuliinipistoshoito. Muistan miten se tuntui helpottavalta, siihen on sentään lääkitys, mutta muistan myös miten paljon pelkäsin.

Muistan päivän vuoden ja kolmen kuukauden takaa. Päivän, jolloin sinä muutit pois kotoa. Muistan, miten itkimme yhdessä  huoneessasi.. Sinua pelotti. Ja saat rakas lapseni uskoa, että niin pelotti minuakin. Pelottaa usein vieläkin. Mutta niin sinä vaan olet pärjännyt omassa asunnossasi. Onneksi käyt paljon kotona ja jopa soittelet kuulumisia. Olen niin ylpeä sinusta rakas esikoiseni <3

Tänään haluan toivottaa sinulle hyvää syntymäpäivää <3

" Niin poika kiskoo pojan unta sikeää.
Kehtolaulu kesken taas kerran jää.
Liukenee yöhön murheet aikuisen ihmisen poikaa, kun katselen.
Voi kuinka kaikkivaltias noin olla voit,
me sinut tehtiin mutta sinä meidät loit.
Siinä tuhiset ja puhkut pelkkää voimaa uhkuen.
Silmänurkkiin kuivuu kyyneleet, sä matkaa teet..."