Viime viikolla tuli talvi. Vesikelit loppuivat viimein ja saimme pakkasta. Kivaa. Tosin lunta on maassa vain sen verran, että maa näyttää valkoiselta, mutta lapsien leikittyä pihassa pienen hetken, näkyy jokapuolelta nurmikko. Tänä talvena onkin testattu pulkan ja kelkan kestävyyttä oikein urakalla. Neiti kun viihtyy tosi hyvin pulkassa ja aina ehdottaa, että "pulkkaan menen". No, mikäs siinä. Sen verran olen tehnyt tätä "tutkimustyötä", että tiedän pulkan luistavan oikein mainiosti vesisateella pelkällä nurmikolla. Hiekalla ja asfaltilla ei luista sateesta huolimatta. Pikkupakkanen, ei lunta, nurmikko siis kova koppura ja silloin ei luista pulkka siinäkään. Pikkuisen lunta; Luistaa nurmikolla loistavasti, asfaltilla ihan ok, mutta hiekotetulla pinnalla tuntuu kuin vetäisi kiviriippaa perässään :) Mutta tällä hetkellä ulkona sataa lunta. Ihanaa. Ehkäpä voimme iltapäivällä testata miten liukuri luistaa lumella, muut konstit on jo kokeiltu.

Tämä talvi on muutenkin hyvin erilainen. Minua on alkanut vainoamaan myös ne paniikkikohtauksen tapaiset tunnetilat. Ja tuntuu sellaiselta etten kuulu mihinkään porukkaan. Olen ulkopuolinen. Viikonloppuna olin veljeni ja hänen avovaimonsa syntymäpäivillä. Ihanaa oli nähdä heidän isot Bernhardilaiset tytöt, minulla oli niin ikävä niitä karvakuonoja. Ihanaa oli tietysti nähdä myös veljeni ja ystäväni. Paikalla olivat myös äitini ja isäni, sekä toinen siskoni miehensä ja tyttärensä kanssa. Jotenkin tunsin kokoajan oloni ahdistuneeksi. Mietin vain mielessäni, että kaikki täällä ovat minulle äärettömän tärkeitä ja kaikki täällä ovat auttaneet minua lukemattomia kertoja. Ajattelevatkohan hekin niin aina kun esim.soitan tai laitan viestin ja he näkevät, että se olen minä? Ennättävätkö he ajatella siinä hetkessä, että mitähän tuo on taas vailla? Olen tarvinnut paljon apua viimeisen parin vuoden aikana. En haluaisi olla taakka kenellekkään :( Kahvin jälkeen kurkkuani alkoi kuristaa ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa, silloin oli pakko poistua paikalta. En yksinkertaisesti voinut enää olla :( Mitähän tämä taas oikein on?

Ulkopuoliselta minusta tuntuu muutenkin. Olen miettinyt, että poistaisin profiilini myös facebookista. En tunne kuuluvani sinnekkään. Samoin "palstakamuni", jotka ovat olleet nämä viimeiset vuodet suuri turvaverkkoni, tuntuvat jotenkin "vierailta". tai ei niinkään vierailta, mutta tuntuu että olen siinäkin porukassa ainut joka aina on jossain ongelmissa. Ehkä heidänkin olisi mukavampi jakaa ajatuksiaan, kun minä poistuisin paikalta :(

Samoin "oikeat ystäväni"...Olen saanut paljon apua vuosien varrella myös heiltä. Olenko heillekin vain taakka? Ihminen joka aina tarvitsee jotain? Eräs ystäväni laittoi minulle viestin, jossa luki suunnilleen näin : Olen miettinyt ystävyyttämme ja minun mielestäni ystävyys tarvitsee pysyäkseen hyvänä, muutakin yhteydenpitoa kuin vain silloin kun elämä potkii päähän. Näinhän se on. Ne sanat jotenkin kolahtivat. Pidän hurjan vähän yhteyttä ystävieni kanssa nykyisin. Jotenkin olen ruennut ajattelemaan, että he eivät halua kuulla minusta mitään, koska minullahan voi taas olla joku huoli ja murhe, eivätkä he jaksa niitä aina ratkoa. Siispä annan heidän olla rauhassa. Vaikka ongelmia ei olisikaan. Pidän yhteyttä oikeastaan vain kahden kaverini kanssa säännöllisesti, toinen heistä asuu lähikaupungissa perheensä kanssa. Hän on minulle niin rakas. Odotan että hän saa suoritettua aloittamansa ison urakan loppuun, jonka jälkeen toivottavasti näemme paljon useammin. Toinen heistä taas asuu tuossa parin sadan metrin päässä, myös hän on minulle rakas ja odotan innolla myös hänen elämässään pian tapahtuvaa isoa muutosta. Vaikka näemmekin aika harvoin, puhumme puhelimessa lähes päivittäin.

Sitten on vielä "uudet vanhat ystäväni" :) Heitä on kaksi. Toinen asuu Helsingissä, joten emme näe juuri koskaan, mutta pidämme muuten yhteyttä. Hänen kanssaan tunnen olevani hyväksytty sellaisena kuin olen. Hän kysyy kuulumisiani usein ja kaipaan häntä suunnattomasti. Tutustuimme vuosia sitten minun työni kautta, hänen ihanat tyttönsä olivat minulla hoidossa. Näkisimmepä pian!!!Toinen heistä löytyi vasta äskettäin. Joskus hänestä kirjoitin täälläkin, että kaipaan häntä ja hän ei vastaa jostain syystä viesteihini. Mutta nyt hän viime viikolla vastasi. Monien sekaannusten kautta siis saimme toisemme takaisin. Puhuimme heti puhelimessa monta tuntia ja huomasimme, että kaikki nämä vuodet kun olimme erillämme, hävisivät välistämme. Oli kuin olisimme olleet yhteyksissä aina <3

Tottakai myös äitini kanssa pidämme paljon yhteyttä, onneksi, hän on nykyään oikeastaan ainoa perheenjäseneni jonka kanssa olemme yhteyksissä säännöllisesti. Minulla on maailman paras äiti <3

Minulla on myös suunnaton ikävä ystäviäni ja sisaruksiani :(

Tämä talvi on ollut täynnä kaikenlaisia huolia. Huolia parisuhteessa, raha-asioissa, anopin kanssa ja nyt myös tämä uusin huoleni lapseni koulunkäynnistä. Eilen olimme palaverissa siellä koululla. Menomatkalla opastin pojalleni hyviä käytöstapoja, johon hän vastasi, että "Kyllä minulla on käytöstavat hyvin hallussa, en aijo olla kenellekään töykeä." Ja totta se on, hän on äärettömän hyväkäytöksinen nuorimies <3 Vitsailimme ja naureskelimme myös muille arkipäivän asioille. Matka oli mukava. Palaverissa olivat paikalla luokanopettaja, ihanan leppoisa savolaismies, kuraattori, opo ( jolla mukana harjoittelija, lapsuuden aikainen kaverini ), terveydenhoitaja sekä starttipajalta kaksi ihmistä. Tuntui yhtäaikaa hyvältä ja pahalta, kun opettaja kehui poikaani. Hän sanoi lapsellani olevan älyä mihin ammattiin tahansa. Häntä kehuttiin monelta suunnalta ja hänen opiskelunsa olisivat oikein hyvällä mallilla. Mutta hän on päättänyt lopettaa koulunsa. Niin surulliselta kuin se kuulostakin :( Vielä kuitenkin saatiin pieni hengähdystauko. Opettaja ehdotti ettei vielä kirjoiteta eropapereita vaan poikani aloittaa työssäoppimisjakson välittömästi siellä starttipajalla, joka kestää hiihtolomaan saakka. Sen jälkeen katsotaan tilannetta uudelleen. Minulle tämä vaihtoehto kävi oikein hyvin, pysyihän poikani edelleen koulun kirjoilla. Mutta hän itse ei ole tyytyväinen koulun mukana oloon ja nyt saan sitten joka aamu pelätä sitä, ettei hän lähde sinne pajallekkaan. Huoh. Palaverista pois ajeltiin aika hiljaisissa tunnelmissa. Jätin lapseni kaverinsa luo ja kun jäin yksin autoon alkoivat kyyneleet valua heti poskilleni. Ajelin tovin ympäri kylää ennen kuin sain itseni kasaan ja voin mennä kotiin. Raskasta tämä kyllä on :( Miehelleni kerroin vasta eilen aamulla vähän ennen palaveria koko tarinan. Hän suhtautui siihen hyvin. Ei karjunut, kironnut, eikä haukkunut lastani. Onneksi. Turhaan pelkäsin.

Muuten meille ei kuulu mitään ihmeitä. Tyttö muuttuu päivä päivältä isommaksi. Hänen kanssaan voi jo jutella kaikesta. Hän ymmärtää ja vastailee kysymyksiin. Lempilauseita on varsinkin hoitolapsille " ei saa repiä" ja "ei saa töniä". Näitä hän käyttää jo niin ovelasti, vaikkei kukaan todellakaan ole tönimässä tai repimässä, mutta hän kuvittelee saavansa esim.lelut toisten kädestä, kun hän väittää hoitolasten tönivän ja repivän. Ovela neiti :) Ruokailut sujuvat myös hyvin, monta kertaa päivässä kuuluu lause " ***** ottaa marjoja, maitoo, namia, kurkkua, siis milloin mitäkin. Kuulostaa niin ihanalta. Minun iso pikkuinen <3

Yöt menee vaihtelevasti. Välillä hän tosiaan nukkuu yöt heräämättä, mutta yleensä n.kolmen aikaan alkaa joku ihme käninä ja ähkiminen ja se päättyy edelleenkin vaihtelevasti. Viime yön hän ähki ja öhki lähes kokonaan. Hampaita ei ole tullut pitkään aikaan, ei edes sitä poskihammasta jota veikkasin tulevaksi jo kauan sitten. Hiukset ovat vielä pienet ja vähäiset, kai nekin joskus kasvaa. Neiti nauttii ulkoilusta, suihkussa olosta, isojen veljien seurasta, kerhossa käymisestä, isin kanssa puuhailusta, mummola vierailuista ja oikeastaan ihan kaikesta. Hän on harvoin huonolla tuulella. Hän halailee ja suukottelee, tanssii ja pelleilee. Harjottelee kuperkeikkaa, joka sujuukin jo oikein hienosti. Hän on oikein puuhakas neiti. Eilen illalla hän oli taas pitkästä aikaa äitini luona hoidossa, minä sain vihdoin ja viimein raahattua itseni kuntosalille ja oli kyllä ihanaa. Tosin nyt olen kamalassa flunssassa, joten eipä paljon voisi hirveämpi olo olla :( Mutta neiti oli viihtynyt mummon ja ukin kanssa oikein hyvin. Koko päivän hän rupatti " Mummo hoitaa *****ä " ja sain ihan houkutella häntä lähtemään mukaani kotiin. Hän pääsee hurjan harvoin minnekkään ilman vanhempiaan, mutta nyt joka toinen maanantai minun on etsittävä kuntosalin ajaksi hänelle hoitaja :)

Kävin viikonloppuna hakemassa nuoremman poikani kaverinsa luota tuota naapuri kylästä ja ihmettelen vieläkin miten olemme hengissä :0 Oli nimittäin niin varma kolari, etten edes pysty ymmärtämään miten sitä kolaria ei tullutkaan. Kai meillä oli suojelusenkeli mukana. Onneksi.

Jopas tulikin paljon tekstiä, nyt on jatkettava työntekoa!