Eilen se sit oli,ensimmäinen tukikeskusteluni.Olin ensin ihan lukossa,suurinpiirtein hymyilin ja mumisin, et " eipä tässä mitään ihmeitä,ihan ok kaikki on".Hohhoijaa,varmaan ajatteli se "kuuntelija",et mikähän pösilö tuokin on

Mut sit mä jotenkin pääsin siitä kipsistä,onneksi,ja puhuin,puhuin ja puhuin.Välillä itkin ja välillä olin hiljaa.Loppujen lopuksi puhuin niin paljon,että mentiin puoli tuntia yliajalle.Mutta se puhuminen tuntui niin taivaallisen hyvältä,kaiken tämän hiljaisuuden keskellä.Vaikka oli se kyllä raskastakin.Ja vaikeaa.Tuntui pahalta kuulla ääneen omat ajatuksensa tästä lapsettomuuden rankasta tiestä.Omat ajatukset ja pohdinnat saivat tämän kaiken tuntumaan vielä todellisemmalta,miltä se tähän asti tuntunut.Mutta ehdottomasti minä tarvitsin juuri tällaista keskustelu apua.Tämä on minun juttuni.

Kotiin ajaessa sydän alkoi yhtäkkiä hakata tuhatta ja sataa,jalat tärisivät niin etten meinannut pystyä kaasua painamaan.Jos en olisi ollut moottoritiellä,olisin varmasti pysäyttänyt auton,niin pelottavalta se ajaminen siinä olossa tuntui.Mutta vaihtoehtoja ei ollut ja onneksi pääsin hengissä kotipihaan.Siinä se pahin tärinä sitten jo helpottikin ja silmät punaisena jatkamaan töitä.Vähän hölmö fiilis oli marssia päiväkodille,tunteet oli muuttuneet niin laidasta laitaan vähän ajan sisällä.Olisi ollut ihanaa viettää loppu päivä vapaata,mutta toisaalta saipahan heti muuta ajateltavaa,eikä tarvinnut sillä hetkellä jäädä asioita enää pohtimaan.

Kaikin puolin olin tosi tyytyväinen käyntiini.Odotan jo kovasti seuraavaa kertaa.