Ulkona sataa vettä ja taivas on synkkä. Kolme päivää on kulunut elämäni raskaimmasta päivästä. Olen elossa. Kai se on jo positiivista. 

Olen viettänyt paljon aikaa esikoisen asunnolla. Kisu on edelleen lääkekuurilla, joten kaksi kertaa päivässä on käytävä antamassa antibiootit ja rasvaamassa haavat. Viime yön nuorempi poikani vietti veljensä asunnolla ja hoitaa kisua tämän päivän ja vielä huomisenkin. Olen ollut tosi paljon omissa ajatuksissani. Ystävät ovat jääneet vähemmälle huomiolle, pahoittelut siitä. En vaan ole jaksanut soitella, enkä edes oikein jutella. Elämä on pelottavaa ja kamalaa. Jokainen puhelinsoitto taas sydämeni lähes pysähtymään. Kuitenkin lupasin esikoiselleni olla puhelimen päässä aina, jos hän haluaa puhua, joten tarkkailen puhelinta lähes hysteerisenä koko ajan. Päivin ja öin.

Olo on jotenkin tyhjä. Kaikki tuntuu niin oudolta. Ei tällaisiin asioihin olisi halunnut törmätä koskaan ja nyt nämä ovat jokapäiväistä elämääni. Minun arkipäivääni. Meidän elämäämme.

Kuitenkin kaiken tämän kamaluuden keskellä tunnen äärettömän suurta kiitollisuutta siitä, että vielä on toivoa. Kaikki voi kääntyä vielä hyväksi. Tai ainakin paremmaksi. Vielä sydämessäni elää toivo paremmasta. Ei ehkä paremmasta huomisesta, eikä ehkä paremmasta ensi kuusta, tai sitä seuraavasta, mutta vielä tässä vaiheessa voin ainakin haaveilla vaikka paremmasta ensi vuodesta.

Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jotka menevät juuri näin, niinkuin nämä kolme viimeistä päivää ovat menneet. Vaikka itken joka päivä, romahdan useita kertoja päivässä, itken taas ja koko ajan tuntuu, etten saa henkeä, niin silti juuri nämä kuluvat päivät antavat toivoa paremmasta.