Koskee päähää. Siitä on tullut taas lähes jokapäiväinen riesa. Ei kiva. Mutta kestettävissä kuitenkin. En halua käyttää lääkkeitä, välillä tosin on pakko. Kaikki syöminen myös närästää päivä päivältä enemmän. Joskus myös yöllä, mutta sekin kuuluu asiaan. Närästyslääkkeet, ne iki-ihanat renniet, kulkevat mukanani kaikkialle. Inhosin niitä jo edellisissä raskauksissa, mutta mitään uutta lääkettä ei näinä vuosina raskaana oleville kuulema ole markkinoille ilmaantunut.
Tässä siis ainoat oireet, jotka eivät ole niitä mukavimpia. Pääsen siis todella helpolla. Ainakin toistaiseksi.
Viime raskaudessa nuorinta poikaani odottaessani jouduin sairaslomalle suunnilleen näillä viikoilla, tai no, sairaslomatodistuksen sain lääkäriltä käteeni, vaikka en ollutkaan töissä, ilmeisesti se todistus oli tarkoitettu vanhempaa lastani ( Hän silloin n.1v 7kk ) vartenwink Sairaslomalle jäin supistusten takia, kohdunsuuni oli jo tässä vaiheessa 2cm auki ja kanava lyhentynyt sentillä. Raskaus meni kuitenkin hyvin loppuun asti, vaikka esikoiseni ei oikein sairasloman tarkoitusta ymmärtänytkään. Selkä minulla oli myös jo näillä viikoilla tosi kipeä. Nyt näitä supisteluja eikä selkäkipuja ole ollut. Hyvä niin, vaikka outoahan se on, koska työssäni joudun paljonkin kantamaan, nostamaan ja tekemään muitakin "outoja liikkeitä ".
Ei ehkä olisi taas pitänyt "sanoa tuota ääneen", yleensähän kaikella mistä olen hyvilläni tai mihin olen tyytyväinen, on tapana kääntyä huonoon suuntaan heti, kun uskallan hetken iloita. Tältä minusta taas tuntuu, jälleen kerran.

Luin tänä aamuna muutamaa "lapsettomuusblogia ", luen niitä edelleen todella paljon. Sain jälleen paljon ajateltavaa. Eräs " kohtalotoverini " kirjoitus sai minut taas ajattelemaan omaa asemaani. Hän kirjoitti siitä, kuka voi hänen mielestään puhua kärsivänsä lapsettomuudesta. Kenellä on oikeus käyttää tätä sanaa. Minä en todellakaan kuulunut hänen mielestään siihen ryhmään. Hän ilmoitti jyrkästi mielipiteensä tällaisista ihmisistä. He hänen mielestään kieltävät jo olemassa olevat lapsensa puhuessaan lapsettomuudesta. Tuntui pahalta. En missään nimessä ikinä ole halunnut, enkä halua kieltää omien poikieni olemassa oloa. Hehän ovat minulle kaikki kaikessa. Minun koko elämäni. Niin hyvässä, kuin pahassakin. Rakastan heitä ylikaiken. Mutta ymmärrän myös kirjoittajaa. En tietenkään ole lapseton, enkä ole niin koskaan edes väittänyt. EN TIETENKÄÄN. Mutta lapsettoman ihmisen tuska on varmasti vielä suurempi, kuin minun. Hän kärsii tosiaankin "tyhjästä sylistä", minun sylini ei ole koskaan ollut tyhjä. Silti tämä taival on ollut äärettömän raskas, välillä olemassa olevat lapseni ovat tehneet siitä helpomman kulkea, välillä jopa raskaamman. Mieheni on lapseton, hänen tuskansa on myös ollut vaikea kantaa. Se on repinyt minut hajalle lukuisia kertoja. Yhdessä olemme kärsineet lapsettomuudesta, vaikka minä en sitä olekaan. Tämä on vaikea asia pohdittavaksi, ymmärrettäväksi, hyväksyttäväksi. Tämän ajatteleminen saa edelleen kyyneleet silmiini ja palan kurkkuuni.
Nämä ovat minun ajatuksiani tästä " lapsettomuuden tiestä ". Kai meillä kaikilla on oikeus omiin ajatuksiin.

Toinen blogi sai minut myös surulliseksi. Tosin ihan eri syystä. Hoito oli epäonnistunut jo solujen kasvatus vaiheessa. Niin surullista. Kumpa tämä polku ei olisi niin raskasfrown En voi kuin toivoa ja rukoilla kaikille tätä tietä kulkeville paljon voimia ja tietenkin sitä hartaasti toivottua pientä nyyttiä.

Olen ajatellut paljon myös omaa raskauttani, tietenkin. Kaikki on mennyt "oppikirjojen mukaan". Aina kun tulee joku uusi oire; Yöhikoilu, kivut alamahassa, nenäntukkoisuus, yms. Se sama oire löytyy myös lukemastani raskausajan kirjasta, jonka neuvolasta sain. Kaikki menee siis juuri niinkuin pitääkin. Ja sekin pelottaa. Mietin, että jos kaikki menee näin hyvin koko raskauden, se ei varmaankaan minun kohdallani voi tietää mitään hyvää, vaan pelkään suunnattomasti ettei vauvallani ole kaikki hyvin. Ei voi olla, jos minä nyt " pääsen näin vähällä".frown

Tiedän, että ajatukseni kuulostavat varmasti ihan typeriltä ja jopa naurettavilta, mutta niin paljon olen saanut surua ja tuskaa elämäni aikana kokea, etten enää jaksa uskoa siihen, että asiani voisivat joskus olla pelkästään hyvin. Elämän kurjuus on jättänyt niin syvät jäljet, etten usko niiden koskaan kokonaan parantuvan. Julmaa ja kovaa tekstiä, mutta niin se vaan ikävä kyllä on.

Jälleen kerran valmistaudun kyyneleet silmissä yhteen elämäni rankimmista taisteluista. Jälleen kerran lapseni puolesta tai lapseni takia. Elämä on kovaa.