Lokakuu. Ulkona järkyttävän kova tuuli, humina kuuluu lastenäänien läpi sisälle asti. Päässä lähes samanlainen humina. Ei alkanut helpoimmissa fiiliksissä tämäkään kuukausi.

Viikonloppuna kaikki tukilapset olivat taas luonamme. Puuhailimme paljon sisällä kelin ollessa sateinen. Teimme hamahelmillä, pelailimme Uunoa ja Kimbleä, rakentelimme legoilla ja muksut tekivät hienoja autoja, joilla ajoivat kilpaa. kävimme myös piktän kävelyreissun kierrellen lähialueiden leikkipuistoja ja metsiä. Ihan kiva viikonloppu, vaikka vaatiihan se paljon enemmän ponnisteluja, kun ei kunnolla pääse ulkoilemaan.

Sunnuntaina minun oli tarkoitus osallistua erittäin raskaaseen tapahtumaan. Etsimään pari viikkoa sitten kadonnutta paikkakuntalaista miestä. Vapaaehtoiset järjestivät etsinnät lähiseutujen metsiin, mutta tukilasten lähdettyä he olivat jo lopettaneet etsinnät. Tuloksetta. Viikonlopun aikana oli kuitenkin tapahtunut ratkaiseva käänne viranomaisten taholta ja kadonnut oli löytynyt. Kuolleena. Henkirikoksen uhrina. Tieto saatettiin omaisten tietoon eilen. Lehdet ja somemaailma toitottivat synkkää uutista. Ihan kamalaa. Niin järkyttävää, ettei löydy edes sanoja. En tuntenut kadonnutta, mutta hänen läheisiään kyllä. Kotona odotti avovaimo. Raskaana. Kaksosia odottava, jonka tiedossa on jo nyt, ettei toinen vauvoista ole terve. Tätä ei vaan voi käsittää todeksi :( Asumme pienellä paikkakunnalla ja uutinen kadonneen löytymisestä henkirikoksen uhrina sai kylän kohisemaan. Pari tuntia lehtien uutisoinnin jälkeen sain kuulla rikosesta epäiltyjen nimet. Nuoria poikia. Voi surkeus. En tunne heitä henkilökohtaisesti, mutta nimeltä kuitenkin.Tuntuu niin hirveän raskaalta koko tämä tilanne. Rikos on järjetön ja kamalinta mitä ihminen voi toiselle tehdä. Tuntuu niin kauhealta, miten kukaan kykenee tällaisiin tekoihin. Tuntuu niin pahalta tekijöiden omaisten puolesta, mutta tietysti kaikkein pahimmalta tuntuu uhrin omaisten ja läheisten puolesta. He menettivät lopullisesti heille rakkaan ihmisen. Pienet kaksoistytöt äitinsä mahassa eivät saa koskaan tavata isäänsä. En kestä tätä :( Kun kuulin epäiltyjen nimet meinasin pyörtyä. Eikä se tunne ole kadonnut mihinkään. Jo se, että tuntee ihmisiä joita tämä julma teko koskettaa koko heidän loppu elämänsä ajan, saa minut voimaan pahoin. Mutta se, että tekijöiden nimetkin ovat tuttuja, saa melkein sydämeni pysähtymään. Tämä koskettaa jotenkin liian läheltä. Tämä olisi voinut päättyä myös ihan toisin.

Illan vietin hyvän ystäväni luona. Tapaamisemme eivät koskaan ole kovin mieltä ylentäviä, puhumme paljon elämän kurjuuksista ja asioista jotka huolestuttavat meitä vanhempina. Puhumme kuolemanpelosta, huumeista, siitä mitä kaikkea olemme elämässämme joutuneet kokemaan. Mutta vaikka aiheet ovat raskaita, myös juttutuokiomme antavat paljon voimaa. Sitä huomaa ettei pelkojensa kanssa ole yksin ja saamme paljon tukea toisiltamme. Poikamme ovat parhaita kavereita. Ovat olleet jo useita vuosia. He olivat päivittäneet viikonloppuna Facebookkiin kuvan, jossa he olivat kahdestaan ja kuvan yhteyteen oli kirjoitettu " Brother from another mother ". Kyyneleet valuivat minun ja ystäväni poskille pitkän aikaa <3 Omien poikiemme asiat olivat vahvasti keskusteluissamme mukana, koska tapahtuneen henkirikoksen pääepäilyt ovat poikiemme ikäluokkaa. Voin niin hyvin tuntea heidän vanhempiensa tuskan. On tämä vaan järkyttävä tapaus ja voin vaan toivoa läheisille paljon voimia <3