Tässä mä nyt sitten olen, paraskin taukoilija. Mut nyt vaan tuntui siltä, että on pakko kirjoittaa!

Takana on tosi raskas viikko. Huonosti nukuttuja öitä ja isoja, suuria huolia...

Tyttö siis nukkuu edelleen yöt tosi huonosti. Herää ainakin sata kertaa itkemään tai ainakin itkee unissaan. Itkin alkuviikosta väsymystäni "palstakamuilleni" ja sainkin käskyn NUKKUA :) No joo, hyviä ohjeitakin sain heiltä, vielä kun osaisi niitä toteuttaa.

Maanantaina käytimme neitiä yksityisellä korvalääkärillä. Korvat olivat terveet ja kaikki muukin ok. Huokaus. Niin jo toivon jonkin olevan vialla, mutta ei. Lääkäri oli vielä inhottava ja töykeä. Väheksyi huoltamme ja jaksamistamme, eikä varmasti uskonut mitä kerroimme meidän öistä ja ruokailuista. Piti meitä varmaan ylihysteerisinä vanhempina, jotka eivät osaa/jaksa hoitaa lastaan :( Luulisi niillä taksoilla ( 100€ / 15 min. ) saavan edes ystävällistä palvelua!

No, uusi lääkärissä käynti sitten taas perjantaina. Tällä kertaa yksityisellä lasten erikoislääkärillä ja jopas olikin ihan erilainen vastaanotto ja ihana lääkäri :) Mietimme yhdessä Refluksia, allergioita ja muita mahdollisia kivun aiheuttajia. Lääkäri totesi tyttömme olevan hyvin temperamenttinen tapaus, hän ihmetteli ketterää liikkumista ja laajaa sanavarastoa ja sitä, kuinka paljon tytöltä löytyy jo omaa tahtoa :) Huomattu on ;) Saatiin lähete verikokeisiin ; Allergiatestejä, verenkuvaa, hemoglobini...Ja luovutaan myös yösyötöistä ( tämän siis olimme päättäneet ilman lääkäriä, että yösyötöt saavat vihdoinkin jäädä viikon päästä alkavalla lomallamme ). Jos ei kokeista löydy mitään poikkeavaa, eikä yösyötöistä eroon pääseminen paranna yöunia ja ruokahalua, niin sitten kokeillaan Refluksilääkitystä. Tosin lääkäri oli sitä mieltä, että ehkä kuitenkin pitäisi olla muitakin oireita, kuin vaan syömättömyys, jos epäiltäisiin Refluksitautia. Nyt siis tämän ongelman kanssa on ihan hyvä mieli. Lääkäri oli muuten myös todella huolissaan minusta. Minun jaksamisestani. Mutta tottahan se on, että minä olen ihan sairaan väsynyt :(

Huolta ja murhetta on tuottanut myös mm. meidän parisuhde. Alan olla tähänkin ihan täysin kyllästynyt ja väsynyt myös. Tarvitsisin juuri nyt tukea mieheltäni erääseen pelottavaan ja surulliseen asiaan. Asiaan, jonka takia olen itkenyt lähes koko viikon. Asiaan, jonka piti selvitä eilen, mutta epätietoisuus jäi. Suuri pelko ja huoli lapseni vuoksi. Halusin saada varman vastauksen, hyvän tai huonon. En saanut sitä, vaan edelleen joudun elämään epätietoisuudessa peläten pahinta ;(. Tarvitsisin mieheni tukea. Mutta hän ei edes tiedä huoleni aihetta. Ei hän näe kyyneleitäni. Ei hän kysy miten minä jaksan tai mikä mieltäni painaa. Ei hän ole tukenani. Onneksi siskoni ja veljeni ovat. Ilman heitä en selviäisi.

Mietin aika usein miksi elämän täytyy olla näin vaikeaa?