Äitienpäivän aamu. Vettä sataa taivaantäydeltä. Ihanaa, se tuntuu jotenkin oudolla tavalla helpottavalta. Meidän elämässä on taas tapahtunut pelottavia asioita. Voin rehellisesti sanoa, että elämäni kamalin viikko :(

Tiistai aamuna sain lapselleni lääkäriajan. Hän hengitti huonosti, puuskuttaen, läähättäen. Valitti kipua keuhkoissa. Oli kuumeinen ja jo viikon verran oli ollut ajoittaista huonoa oloa. Tarkoituksena oli tietysti tutkia hänet perinpohjin. Ottaa keuhkokuvat ja selvitellä syitä. Flunssana sitä itse pidettiin, ja flunssahan hänellä toki olikin, kurkkukipuineen ja kolotuksineen, mutta hengenahdistus huolestutti. Lapsi viipyi vastaanotolla muutaman minuutin ja sai mukaansa antibioottikuurin ja sairaslomatodistuksen. Eipä siinä ollut tarvittu mitään tutkimuksiakaan, kuulema selvä ylätieinfektio.Kuuri aloitettiin välittömästi. Poikani nukkui paljon, tai yritti nukkua. Olo oli kamala. Hän näytti riutuneelta. Laihtuneelta. Pelokkaalta. Toivottiin antibioottien auttavan pian. Seuraavana aamuna tulin keittiöön kuuden aikaan. Hän istui pöydän ääressä peittoon kääriytyneenä, antibiootit edessään. Yö oli ollut paha. Kovia kipuja kyljissä, keuhkoissa. Hengitys eilistä pahempaa. Lapsi valkoinen kuin lakana. Lähdin hakemaan saunapuita. Lääkäri oli antanut ohjeeksi saunoa paljon. Lämmitin hänelle saunan. Hän pystyi istumaan lauteilla ehkä minuutin. Soitin lääkärisiskolleni ja kysyin apua. Kysyin olisiko hänelle pitänyt tehdä jotain kokeita edellisellä lääkärikerralla ja pitäisikö hänen mennä lääkäriin uudestaan? Kuulema olisi pitänyt ja on mentävä takaisin. Sain terveyskeskukseen yhteyden n.puoli yhdeksän aikaan. Puin vaatteet lapseni päälle, hän oli niin heikko ettei jaksanut itse. Isäni, lapseni ukki tuli hakemaan hänet. Huokaisin helpotuksesta. Luulin kaiken olevan nyt ohi, siis ajattelin, että hän saa sitä hengitystä avaavaa lääkettä ja flunssa alkaa parantua. Voi kumpa olisin ollut oikeassa. Mutta ei, meidän varalle oli tehty ihan toisenlainen suunnitelma.

Muistan varmasti koko loppuelämäni hänen surulliset kasvonsa siinä ovella ennen hänen lähtöään."Äiti auta minua".

Meni reilu puolituntia, kun isäni soitti. Istuin lattialla pukemassa lapsille päälle. Olimme lähdössä puistoon. Oli jo kiire, sillä erikoislastentarhanopettaja oli tulossa tapaamaan meitä hoitajia lapsineen. Luulin isäni ilmoittavan, että on tuomassa poikaani kotiin. Jälleen väärin. Hän ilmoittikin poikani lähtevän ambulanssilla sairaalaan. En oikein käsittänyt mitä hän sanoi. Olin hölmistynyt, ihmeissäni. Heti perään soitti hoitaja terveyskeskuksesta ja kertoi saman asian. Nyt kauhistuin, hätäännyin. Mietin minne työnnän nuo lapset, että pääsen poikani mukaan? En minnekkään näin nopealla aikataululla. Huomaan jo työntäväni rattaita kohti puistoa. Miksihän edes lähdin sinne? Ilman hanskoja, ilman hattua. Takki kai kuitenkin oli päällä, jalassa sisähousut. Matkalla puhun lapseni kanssa puhelimessa ja hän toivoo ukin lähtevän hänen mukaansa. Soitin kai isälleni, en muista sitä puhelua. Laitoin viestin toiselle siskolleni ja veljelleni. En muista mitä niissä luki. Siskoni soitti heti. Lapset olivat menneet jo puistoon, minä jäin reunalle puhumaan. Muistan, että itkin. Sanoin etten selviä. Kysyin, mitä minä nyt teen? En muista mitä hän vastasi. Veljeni laittoi viestiä. Vastasin luultavasti jotain hänellekin. Menin puistoon ja kävelin suoraan erityislastentarhanopettajan luo. Kerroin jotakin. Itkin hänen olkapäätään vasten. Hän on aivan ihana ihminen. Kaikki työkaverini olivat paikalla. En nähnyt heistä ketään. Laitoin viestin lapseni isälle. Viestin??? Siis miksihän en soittanut? En tiedä. Puhelin soi. Äitini soitti. Itkin taas. Äiti yritti lohduttaa. Muuta en muista. Yritin tavoittaa miestäni. Mutta en saanut häntä kiinni. Lähdimme pois puistosta. Rupesin laittamaan lapsia syömään. Vähän väliä yritin soittaa edelleen miehelleni. Jossain välissä järjestin myös hoitolasten varahoidon. Sovin, että vien heidät sinne ruuan jälkeen. Jälleen puhelin soi. Isäni. Nyt hän kertoi, että lapseni on viety teho-osastolle. Huusin itkien puhelimeen, että kuoleeko hän??? Isä vastasi, ettei tiedä.

Pieni väliaika, en kyyneliltäni näe kirjoittaa...

Mieheni soitti heti sen jälkeen. Itkin puhelimeen, että tule heti kotiin hoitamaan tyttöä, minun on päästävä sairaalaan. Poikien isä soittaa heti perään. En edes muistanut enää tavoitella häntä. Itken hänellekin, etten tiedä mitä tapahtuu, enkä tiedä selviääkö lapsemme. Hän lähtee välittömästi ajamaan Jyväskylästä kohti sairaalaa. Mieheni saapuu puolentunnin kuluttua. Yleensä hänen työmatkansa kestää puolitoistatuntia. Ihmettelen miten hän on jo siinä. Vaikka ei sillä ole mitään väliä. Pääasia, että pääsen lähtemään. Pieni rakas tyttömme itkee perääni. Hän oli ihan sekaisin miksi itkin niin paljon. Mutta lähden silti, heitän hoitolapset samalla reissulla päiväkotiin. Ajan vielä kerran kotiini hakemaan päänsärkylääkettä, en kivulta nähnyt mitään eteeni. Ei lääkkeestä kuitenkaan ollut mitään apua. Tietenkään. Matkaa sairaalalle on meiltä 25 kilometriä. En muista matkasta muuta, kuin puhelun isälleni ja poikien isälle, tosin siitä puhelusta en muista mitään muuta, kun sen että olimme puhelimessa. Sairaalaan päästyäni joku sairaalantyöntekijä ohjaa minut teho-osastolle. Isäni odottaa omaistenhuoneessa. Pääsemme heti katsomaan poikaani. Tuntuu, että kuolen. Pala kurkussa kasvaa kokoajan. Siinä poikani makaa letkuissa. Henkeään haukkoen. Happimaskissa. Silmät kostuvat väkisin, kummaltakin. Ja huomaan saman myös isäni silmissä. Puhumme hiljaa, vaikka tekisi mieli huutaa. Lääkäri tulee paikalle. En ymmärrä mitä hän puhuu. Isäni lähtee kotiin. Itken. Halaan sairasta lastani. Rukoilen mielessani, että saan pitää hänet edelleen. Olen vihainen siitä miten julmaa elämä on. Puristan lapseni kylmää kättä. Poistun hetkeksi paikalta, kun häneltä otetaan jotain kokeita. Omaistenhuoneeseen saapuu poikani isä. Halaamme. Itkemme. Pääsemme poikamme luo. Isä halaa heti lastaan ja kummaltakin valuvat kyyneleet vuolaana virtana. Tuntuu, että kuristun. Toivon kaiken sen olevan pahaa unta. Mutta toiveeni ei toteudu taaskaan. Parin tunnin kuluttua lääkäreillä alkaa palaveri, meidän on poistuttava paikalta ja saamme luvan tulla parin tunnin päästä uudestaan. Puristan edelleen lapseni kättä, on vaikea päästää irti. Lähdemme hiljaa mitään puhumatta pois. Kävelemme parkkihalliin. Puhumme paljon, paljon enemmän kuin monena viime vuotena yhteensä. Lapseni isä lähtee takaisin Jyväskylään. Hakemaan tavaransa. Minä ajan kotiin. Jälleen yksi matka josta en muista mitään.

Kotona minua odottaa pieni hymyilevä tyttö, joka juoksee syliini kädet levällään. Rutistan häntä lujaa. Kerron miehelleni päivän tapahtumat. Istun tietokoneen eteen. Tuijotan tyhjää ruutua. Tunnen suurta raivoa terveyskeskuslääkäriä kohtaan. Sitä, joka jätti lapseni tutkimatta. Sitä, jonka olisi pitänyt huomata jo edellisenä päivänä poikani tarvitevan sairaalahoitoa. Soitan terveyskeskukseen. Saan ystävälliseltä hoitajalta ohjeet tehdä asiasta ilmoitus ylilääkärille. Kirjoitan ylilääkärille sähköpostia. Kirjoitan paikalliseen lehteen. Lähetän kummatkin kirjoitukset.

Parin tunnin kuluttua ajan jälleen sairaalaan. Päänsärky on pahempi kuin koskaan. En pysty syömään, ajatuskin yököttää. Kuuntelen musiikkia lähes täysillä. Itken ääneen. Ajan parkkihalliin ja kävelen teho-osastolle. En tarvitse opastusta, mutta mietin mielessäni etten koskaan olisi halunnut oppia tätä tietä kulkemaan. Pääsen poikani luo heti. Hän nukkuu. Halaan häntä. Puristan hänen kättään. Jalkani tuntuvat pettävän, istun vieressä olevalle penkille. Ja itken. Itken kokoajan. En saa kyyneliä loppumaan. Hoitaja silittää hellästi selkääni. Ei sano mitään, antaa minun itkeä. Itken kauan. Pois tätä elämän kamaluutta. Pelkoa. Kuoleman pelkoa. Vihaa. Vihaa tätä elämää kohtaan, joka kokoajan tuo kannettavakseni lisää huolia. Poikani raottaa vähän silmiään. Kuiskaan kyynelieni läpi,"äiti tässä,nuku vaan". Juttelen hoitajien kanssa. Teho-osaston ylilääkäri tulee luokseni. Puhun hänenkin kanssaan. Vierailuaika päättyy. Laahustan autolleni, ajan ymmärtämättä mitään päivän tapahtumista ja itken. Pysähdyn vanhempieni luona. Itken taas äitini olkapäätä vasten. Puhun ja kertaan päivän tapahtumia. Äitini pakottaa minut syömään banaanin. Se helpottaa vähän heikkoa oloani. Ajan kotiin. Itken hetken autossa, pyyhin kyyneleet ja nappaan syliini sen ihanan pellavapään <3

Soitamme vielä poikien isän kanssa pitkän puhelun. Hän ajaa vielä saman päivän aikana takaisin Kuopioon. Soitan myös sairaalaan. Toivotan lapselleni hyvää yötä.

Oma yöni menee huonosti. Nukahdan klo 22 ja herään klo 1.15. Sen jälkeen en saa enää unta. Mietin. Kysyn miksi? Ja itken jälleen. Aamulla normaalit aamutoimet tyttöni kanssa. Soitan sairaalaan. Alkaa varmistua, että lapselleni on puhjennut nuoruusiän diabetes. En taaskaan ymmärrä mitä tässä oikein tapahtuu. Olen helpottunut, että joku syy löytyy, mutta pelkoni ei todellakaan ole ohi. Puhun poikani isän kanssa. Hän lähtee sairaalaan, minä olen jumissa kotona. Pääsen paikalle itse vasta iltapäivällä. Ja helpotun, kun näen lapseni miljoona kertaa terveemmn näköisenä kuin eilen. Tästä alkaa suuri taistelu. Läpi elämän kestävä. Välillä tiedän, että tästä selvitään. Välillä tämä kaikki tuntuu maailmanlopulta.

Olen äärettömän kiitollinen, että lastani ei otettu minulta pois. Silti pelkään varmasti loppuelämäni miten hän täällä julmassa maailmassa selviää. En halua päästä häntä silmistäni. Haluan kulkea hänen rinnallaan kokoajan. Rakastan häntä valtavasti. Niinkuin tietysti kaikkia lapsiani.

Tänään on siis äitienpäivä. Suurin ja tärkein lahja äitienpäivänä on ehdottomasti omat lapset. Muuta ei mielestäni edes tarvita. Tänä äitienpäivänä saan olla kiitollinen lapsistani, mutta ennenkaikkea siitä, että saan pitää heidät kaikki kolme. Saan olla kiitollinen myös omasta äidistäni, isästäni, sisaruksistani, miehestäni, poikieni isästä ja kaikista ihanista ystävistäni, jotka ovat olleet tukenani tällä raskaalla viikolla. Kiitos teille ihanille <3

Tänään saan poikani sairaalasta käymään kotona. Tänään käymme myös oman äitini luona.

Hyvää äitienpäivää kaikille ja ennenkaikkea omalle rakkaalle äidilleni <3

 

Jos maailman äitien huokaukset
kimppuihin koottaisiin,
jos jokainen huoli ja pelko ja toive
pantaisiin pakettiin,
ja jokainen piilossa itketty kyynel
puroina virtaisi,
ja hiljainen kaipaus siivilleen saisi
nousta kuin enkeli.

Näin maailmankaikkeus olisi täynnä 
laulua äitien,
ja jokainen pensas ja lintu ja tuuli
katsoisi vaieten,
kun ilmojen halki valkea joukko
kantaisi valoa,
ja enkelin siipi koskettaisi
jokaista taloa.

Jo maailman äitien huokaukset
nousevat taivaisiin,
ja kukaan ei tahdo hartaammin luottaa
Luojaan ja enkeliin
kuin maailman äidit, joiden sydän
sirpaleina jo on,
ja jokainen siru mustuneinkin
heijastaa auringon.