Ulkona on synkkää ja märkää. Mieliala laahaa samaa polkua. Huhtikuu on puolessa välissä ja lunta on kamalasti. Aurinkoiset päivät piristivät mieltä kummasti. Tällaisena synkkänä päivänä tekisi vaan mieli vetää peitto korviin ja hautautua ajatuksiinsa. Tai mieluummin olla ajattelematta yhtään mitään. Mitä enemmän asioita vatvon, sitä enemmän ne ahdistavat. Mikään ei ole muuttunut. Asiat junnaavat paikallaan. Ja mikäpä tässä muuttuisi, ei mikään. Eikä varmaan koskaan.

Ollaan nyt neitin ja nuoremman poikani kanssa toista päivää keskenään kotona. Mieheni lähti eilen aamulla koulutukseen Ruotsiin ja palaa kotiin perjantai iltana. Eilen neiti oli hyvin itkuherkkä, eikä oikein edes halunnut puhua isästään. Tämä on niin uusi tilanne hänelle, kun yleensä kuitenkin joka päivä he toisiaan näkevät. Tämä aamu on tuntunut helpommalta. Eilen naapurin tyttö oli illan meillä leikkimässä, mikä oli oikein hyvä juttu. Kävimme myös neitin kanssa pyöräilemässä ja hirveät hiekoitussorat tiellä johtivat siihen, että neiti kaatui pyörällään ja kämmeneen tuli verijälki. Siinä sitä olikin surua kerrakseen. Illalla isälle soitettu videopuhelu meni kuitenkin hyvin ja kuvattiin vielä yhdessä neitin tanssivideo, joka lähetettiin isälle. Kissojen ja koiran kanssa on selvitty vielä hyvin. Paljon enemmänhän se tietysti teettää töitä minulla, kun yleensä mies hoitaa elukat, mutta ei niiden hoito tietysti minullekaan mitään uutta ole. Meillä vesi lämmitetään puilla, eikä minun ole kovin usein tarvinnut tehdä sitäkään, mutta niin vaan vanhana eräjormana sain ensi yrittämällä tulet uuniin ja pääsimme suihkuun lämpimän veden alle :)

Neit teki eilen isälleen paketin, johon laittoi tekemänsä hamahelmisydämen. Tänään hän piirsi hienon piirustuksen, huomenna kuulema aikoo askarrella ja torstaina leipoa :) On se ihana nähdä miten hyvä suhde heillä isänsä kanssa on <3

 

Nyt ollaankin jo iltapäivässä, kirjoitin tuon alun jo aamulla, mutta jäi julkaisematta. Tämä päivä on ollut tähän astisen elämäni pahin. Mä en kestä enää yhtään huonoa uutista ja silti tiedän etten muutakaan voi, kuin vaan ottaa vastaan kaiken mitä tulee.. Miksi rakkaimpieni elämä on tässä tilassa missä se nyt on? Mitä minä voin tehdä, että me selvitään tästä? En jaksaisi enää edes itkeä, mutta en saa kyyneliäni loppumaan. Kertokaa mulle viisaammat mistä niitä voimia voi saada lisää, kun omat voimat on yksinkertaisesti ihan loppu?