On äitienpäivä. Jälleen on aika juhlia kaikkia äitejä ja ennen kaikkea tietysti omaa rakasta äitiäni <3 Hyvää äitienpäivää, äiti, olen niin kiitollinen ja onnellinen, että juuri sinä olet minun äitini <3

Tämä aamu alkoi jo kuudelta, kun neiti päätti nousta ylös. Vietettiin ihanaa laatuaikaa sängyssä köllötellen. Keitimme yhdessä kahvit ja puuhailimme kissojen kanssa. Neiti lauloi koko aamun hoitolasten äitienpäiväjuhliin harjoiteltua laulua " On meillä hauska äiti, tuo äiti ihana, kun äiti menee torille on näky komea." Mikäpäs sen sopivampi tähän päivään. Sain myös ihania lahjoja ja kortin <3 Iso ruusukimppu koristaa keittiönpöytää ja kinuskitäytekakku odottaa jääkaapissa.

Vuosi on nyt kulunut siitä, kun lapsellani todettiin diabetes. Vuosi sitten elin elämäni pelottavinta viikkoa. Vuosi sitten sain lapseni sairaalasta ensimmäiselle kotikäynnille juuri äitienpäivänä. Vuosi tuntuu pitkältä ajalta. Toisaalta taas tuntuu, kuin kaikki olisi tapahtunut ihan äsken. Muistan edelleen sen tunteen, palan kurkussa, kuin kuristuisin, kun lapseni lähti ambulanssilla kohti sairaalaa. Muistan isäni puhelun, kun hän soitti sairaalasta ja sanoi lapseni joutuneen teho-osastolle. Muistan, kun itkien huusin, että kuoleeko hän ja isäni vastasi ettei tiedä. Muistan, miten jalkani meinasivat pettää alta, kun näin lapseni kaikissa niissä letkuissa ja koneissa henkeään haukkoen. Muistan, miten samana iltana istuin yksin hänen vuoteensa vierellä vuolaasti itkien, hänen kättään puristaen ja kuinka rukoilin mielessäni, että hän selviäisi. Muistan sen äärettömän suuren rakkauden tunteen, sen huolen, sen auttamisen halun ja avuttomuuden tunteen. Muistan monet asiat niin selvästi, että tuntuu kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Mutta myös moni asia, puhelu, ajomatka on edelleen täysin hämärän peitossa.

Vuosi on kuitenkin mennyt lapseni sairauden kanssa yllättävän hyvin. Lukuisat sairaalakäynnit sujuvat jo ihan rutiinilla. Yksi pelottava sairaalajakso korkeiden Ketoaineiden vuoksi tähän vuoteen mahtuu, mutta siitäkin onneksi selvittiin säikähdyksellä. Edelleen sokeriarvot heittelevät aika paljon, on vielä hurjan korkeita arvoja ja pelottavan matalia arvoja, mutta hyvin poika ne osaa jo itse korjata. Kontrollikäynnit tosin masentavat aina kovasti poikani mieltä, hän sanoikin minulle muutama päivä sitten, että aina kun joutuu menemään sinne sairaalaan niin se tuntuu raskaalta, muistutukselta siitä, että on sairas, vaikka muuten voikin elää lähes normaalia elämää. Mutta mentävähän sinne on, vielä on paljon tehtävää, että löytyy se "kultainen keskitie". Vuosikontrolli on parin viikon päästä.

Itse olen sopeutunut tähänkin tilanteeseen yllättävän hyvin. Muistan miten tieto ykköstyypin diabeteksestä insuliinipistoksineen tuntui lähes maailmanlopulta. Minulla ei ollut siitä oikeastaan mitään tietoa. Luulin, että kaiken sokerisen syönti loppuu siihen paikkaan. Muistan, kun vein hänelle sairaalaan monta pussia sokerittomia Dietorelle-pastilleja, taisivatpa olla huonoin vaihtoehto diabetikoille. Ja syömättä ne jäivätkin. Nyt tiedän yllättävän paljon. Tiedän miten toimia mikäli sokerit ovat korkeat. Tiedän miten toimia niiden ollessa matalat. Tiedän miten paljon hiilihydraatteja on missäkin ruuassa. Tiedän missä vaiheessa ketoaineiden noustua on soitettava välittömästi ambulanssi. Google on jälleen ollut kovassa käytössä ja palvellut moitteettomasti. Välillä tunnen edelleen surua ja ahdistusta. Kysyn miksi? Mutta jään ilman vastausta. Vuoden takaisesta järkytyksestä, surusta ja jopa vihasta elämän epäreiluutta kohtaan olen selvinnyt yllättävän hyvin. Ja elämä kyllä pitää meidän kohdalla huolen siitä, että samaan suruun ei voi jäädä liian kauaksi aikaa vellomaan, uusi huoli ja murhe on varmasti jo nurkan takana.

Ulkona paistaa edelleen aurinko ja mittarikin näyttää parhaimpia lukemiaan tälle keväälle, +15 astetta. Keväinen sää hellii meitä äitejä <3 Käytiinkin oman äitini luona ihan pitkän kaavan mukaan, ulkoillen, grillimakkaroista nauttien ja tietysti ihanista kahvipöydän herkuista ja oli kyllä ihana, kun kaikki kolme lastani olivat mukana <3

Aamulla Facebookia lukiessani järkytyin suuresti. Monet äidit olivat julkaisset pettyneinä ja kauhuissaan lapsiltaan saamien lahjojen ja korttien kuvia ja haukkuneet ne porukalla ihan lyttyyn. USKOMATONTA KÄYTÖSTÄ!!! Minä sain tytöltäni lahjaksi tiskiluutun. Kyllä, luutun, johon hän oli piirrellyt kaikenlaisia koukeroita ja viivoja. Ja se luuttu on aivan ihana, olen siitä aidosti onnellinen <3

Hyvää äitienpäivää teille jokaiselle ja niille, jotka vielä odottavat omaa vuoroaan, toivon paljon voimia ja uskotaan kaikki, että ensi vuonna tekin saatte viettää tätä ihanaa päivää äitinä <3